happiness

tuntuu että palaset on vihdoinkin loksahtanu kohdalleen. en voi lakata hymyilemästä, ruoka maistuu paremmin ja hyvä olo muutenkin. kuuntelen musiikkia ja laulan mukana, tuntuu vaan niin hyvältä.

mutta minkäs sille voi...

... kun pelottaa. muuten oli tosi hyvä päivä, pääsin jopa ulos, keinumaan. nyt oon yksin kotona ja pelottaa. en halua olla enää koko ajan yksin. haluan elämän. mutta en sellasta mitä mun elämä on ennen ollu. haluan jotain muuta, rauhallisempaa. jotain sellasta, ettei tarviis aina pelätä. pelkään eniten pimeää, yksin olemista ja sitä, jos oon vieraiden ihmisten ympäröimä. mun ahdistus ja viha kaikkea kohtaan on muuttunu peloks, enkä halua sitä. en halua olla mitään noista. päinvastoin. haluaisin vaan kerrankin olla onnellinen. ettei tarviis pelätä mitään.

a promise

lupasin eilen että paranen. alan jo ite uskoa siihen. asiat alkaa sujumaan, ja ne mitkä ei ala, en välitä niistä enää niin paljon. jopa peilikuva miellyttää, vaikka vaaka on edelleen eri mieltä. mä paranen vielä, eikä sitten mikään voi pysäyttää mua, ei mikään saa mua enää niin hajalle kun olin. enhän edes tarvii enää lääkkeitä, en edes nukkumiseen. vaikka parin päivän aikana on tuntunu kaks kertaa että koko maailma romahtaa, en oo päästäny sitä tunnetta niskan päälle. enkä enää päästä. en halua enää olla niin onneton kun oon jo liian pitkään ollu. oon päättäny olla onnellinen, oon päättäny saada asiat kuntoon ja tulla terveeks. oon päättäny lopettaa kaikki typeryydet ja alkaa elämään niinkun normaalien ihmisten pitäis elää. en tietenkään luovu persoonallisista piirteistäni, mutta kaikista huonoista asioista mitkä vaan sekottaa päätä ja tekee kaikesta vaikeaa. oon päättäny, musta tulee terve, enää vähän matkaa, mä pystyn siihen.

sain tänään postissa uudet housut, maastokuvioiset. ihanat. vähän vaan on tiukat niin lisää motivaatiota laihduttaa. jokseenkin ahdistava päivä, en oikeen tiedä miks... olin eilen baarissa, tosin en edes juonu kovin paljoa, mutta silti meni taas ihan liian myöhään. olis pitäny lähteä jo aikasemmin sieltä. tää mun uus yritys saada joku rytmi elämään on vähän failannu, en enää osaa tehä oikeen mitään, jos oon kämpillä, en saa mitään aikaan ja ahdistaa kun oon koko ajan yksin, mutta toisaalta en edes halua lähteä mihinkään enkä halua nähdä ihmisiä, koska kuitenkin joutuisin kuuntelemaan kaikkien huolia, eikä mua jaksa enää yhtään kiinnostaa... oma elämä pitäis kiinnostaa, mutta ei sekään onnistu. pitäis keksiä joku järkevä järjestys täällä kämpälläkin että saisin joskus jotain aikaseks ja pitäis alkaa tekemään jotain hommia, koulutöitä... ei onnistu, ei tällä pöytätilalla eikä motivaatiolla. kaikki on niin sekasin, henkisesti ja fyysisesti. kämppäkin on ihan sotkunen, enkä jaksa siivota sitä. uppoudun vaan animeen ja elokuviin ja peleihin, enkä saa mitään aikaseks...jokseenkin turha ja laiska, merkityksetön olo.

en keksi mitään sanottavaa... pää on tyhjä. en osaa päättää, onko hyvä vai huono olo... kaikki tuntuu samalla niin selkeältä ja sekavalta. tyhjyys...

mut yritetään oikeasti hajottaa ihan lopullisesti... nyt tuli kivasti postin mukana 721,50 euron lasku, ja tulot on melkein se 200 kuussa, jos sitäkään... en saa mennä kouluun enkä töihin, sossusta ei saa rahaa, kaikki menee ihan päin vittua... mitä helvettiä mä oikeen teen täällä!? ampukaa mut...

scared

tänään oli magneettikuvaus... sain kivan paniikkikohtauksen siellä ja mut laitettiin makuulle ja sain jotain sokeritabuja ja appelsiinimehua että pysyin tajuissani... melkein oksensin ja näkö alko jo hämärtää ennen ku tajusin pyytää apua. en vielä tiedä mitä niissä kuvissa näky vai näkykö mitään, keskiviikkona aika lääkärille joka kertoo sitten enemmän. en tiiä miten selviän nää pari päivää kun pitää vaan odottaa... en oo pystyny hakemaan edes lääkkeitä ja rahatkin on taas lopussa kun se idioottilääkäri ei osaa kirjottaa sitä sairaslomatodistusta... oon hirveän väsyny, mutta en silti pysty nukkumaan... paras ottaa taas pari unilääkettä ja yrittää rauhottua... alan panikoida tälläkin hetkellä, harhat tulee takasin, ja mä haluan pois.

huomenna magneettikuvaus... en tiiä miten saan tän yön nukuttua, tuskin saan ollenkaan. pelottaa.

don´t wake me up

viimeset päivät on ollu jotain niin hirveää etten pysty edes kuvailemaan... onneks edes yks ihminen tajuaa miten mua käsitellään,ja olenkin nähny sen nyt kahtena päivänä tässä loppuviikosta... eilen viimeks. sain jopa vähän itkettyä sen kanssa, vaikka luulin etten enää ikinä pysty siihen. huomenna magneettikuvaus, hirveä ahdistus siitäkin.... en halua mennä, en halua tietää mitä mun päässä on... haluan vaan unohtaa kaiken.

something´s wrong with my mind

sain sairaslomaa ens vuoden toukokuuhun asti, koska oon kuulemma niin toivoton ettei mun kannata edes yrittää jatkaa koulua... no ei se mitään, saanpahan olla rauhassa... mutta noh, tänään on ollu ihan siedettävä päivä, kiitos peltsin, joka vei mut syömään ja ajeli mu kanssa kylillä, mikä piristi kummasti... en tajua mikä siinä on, mutta aloin yhtäkkiä hymyilemään ihan oikeata hymyä... siitä kimmokkeella hyvää musiikkia ja juomista, ryyppyilta päälle. paikalliseen baariin ja lisää tuttuja... nyt taas kämpillä ja mahaan sattuu ihan hirveästi... yks "koditon" nukkuu sohvalla ja Lassi sängyssä. pitäis ehkä itekkin nukkua, mutta tuntuu että kaikki hajoaa taas kohta. en jaksa uskoa että hyvä olo kestää näin kauan. kohta tapahtuu taas jotain pahaa. mutta huomenna ehkä saan ekan tatuointini... sitä odotellessa... eihän tässä oo odoteltu kun pari kuukautta, vaikka sanottiin että menee pari viikkoa. kaikki muut on menny mun edelle, vaikka minähän ne toisiinsa tutustutin... jokseenkin epäreilua... eikä tästä selityksestä saa varmaan mitään selvää, joten lopetan.

miksei tästä tule nyt taas yhtään mitään... oon vaan koko päivän yrittäny kestää itkevää tyyppiä, jonka mielestä sillä on maailman kaikki ongelmat eikä kellään muulla oo mitään ongelmia siihen verrattuna... haluaa olla kaiken keskipiste... kun taas oikeasti haluan vaan olla yksin ja ajatella omia ajatuksiani... pää meni entistä enemmän sekasin lääkärillä käydessä, mulla ei oo mitään hajua mitä mun pitää tehä vai pitääkö tehä mitään... haluan mun kesän aikasen terapeutin takasin. se sentään osas puhua mulle kun ihmiselle, eikä vaan tuijottanu suu auki kun yritin jotain kertoa. se osas laittaa asiat järjestykseen mun puolesta, ja kerto aina ainakin kahdesti ja YMMÄRRETTÄVÄSTI kaiken mitä mun pitäis tehdä. mutta ei noista akoista oo mihinkään, ne vaan istuu ja voivottelee ja antaa lisää lääkkeitä. ei niitä kiinnosta puhua tai edes tietää mitään siitä, mikä tähän mun tilanteeseen on syynä. ne vaan kuvittelee että lääkkeet hoitaa kaiken. en varmasti syö niitä, en varmasti. en jaksa enää sitä pillerien pyörittelyä. ihan kun jaksaisin mitään muutakaan...