window to past

katselen lasten leikkejä ikkunasta ja toivon, että ne ei tule koskaan tuntemaan ketään samanlaista kun minä. ettei niille käy niinkuin mulle. sekotan vaan kaiken. sotken ja tuhoan. se olen minä. mutta joskus olin kuin nuo lapset, huoleton ja omasta mielestäni aikalailla hyvä juuri itsenäni. kun saisi ne ajat takasin... mut ei, se on mahdotonta.

täydellisen epätäydellistä

jokseenkin pitkä aika siitä kun viimeksi ehtinyt kirjotella tänne. on ollu aika hyvä olo nyt jo viikon verran. harhat on vähentyny huomattavasti, vaikka lääkäri ja terapeutti on ihan ihmeissään siitä, mikä mua oikeastaan vaivaa kun ne ei osaa sanoa. laittoivat mut psykoosi- ja skitsofrenialääkitykselle, mikä pitikin sitten melkein heti lopettaa. väsyin liikaa. ei kai se oo tervettä nukkua 18 tuntia päivässä... noh, saattaapi olla että tuo väsymys ja heikotus johtuu siitä, kun en syö. tänään söin kupillisen juustomakaronia, ja halusin vaan oksentaa. halusin eilisen ihanan, täyttävän tyhjyyden tunteen takasin. se tuntuu niin hyvältä, olla aivan tyhjä. pelkkää vettä sisällä... en juonut edes alkoholia kun meinasin taas pyörtyillä keskustassa, eikä tuo ukko oikeen ilahtunut siitä. se vahti mua koko illan ja yön. 

<3 se pitää musta niin hyvää huolta, on niin turvallinen olo sen kanssa. <3

pills pills

jeah lisää lääkkeitä, sain tänää psykoosilääkkeitä ja rauhottavia kaiken muun lisäks. tällä hetkellä menee siis aamulla 8, illalla 4 ja tarvittaessa 4. mut nyt mullon bileet! jaksa kiinnostaa enää mikää nii päätin seota illaks. :D

ja vielä enemmän tuttuja tietää tästä... inhottaa, ahdistaa ja vituttaa. välillä toivoo vaan, ettei olis koskaan syntynyt. kun vois vaan lopettaa kaiken, kun vois vaan unohtaa...

i´m safe

aah, kohta pääsen lähtemään kämpälle, turvaruokien ja tavallisten rutiinien pariin. eikä ole ketään kyttäämässä selän takana, siellä olen turvassa ja rauhassa. tavoitteen saavuttaminen jatkukoon.

my little halo

viimeinkin ihminen, joka haluaa kuunnella ja auttaa... tänään tiedossa vuodatusta ja itkua olkapäätä vasten. eilen mulla ja isällä meni välit poikki, koska olisin odottanu siltä pikkusen kypsempää ja reilumpaa käytöstä, mutta ei. se kohtelee mua edelleen samalla tavalla kun sillon, kun olin jotain 13-vuotias. enkä edes tehny mitään väärää, yritin kerrankin olla vastuullinen... mutta eihän se sille kelvannut. ilmeisesti se pitää mua täydellisen epäonnistuneena virheenä, joka ei ikinä tee mitään oikein, ja josta ei ikinä tule mitään. mun pitäis ilmeisesti mennä naimisiin, omistaa kaks firmaa, juosta maratooneja, hankkia 3 eri tutkintoa ja tehä neljä lasta, ennen kun se kunnioittais mua edes vähän... ei se ymmärrä että tällä hetkellä kaikki mun energia menee hengissä pysymiseen ja siihen, että pidän itteni kaukana puukoista ja silloista...

...

aamu alkoi 8:lla pillerillä... mielialalääkkeet, ravintolisät ja laihdutuspillerit... en tiedä, välillä tuntuu että pärjäisin ihan hyvin ilman lääkkeitä, mutta toisaalta oon jo niin tottunu niihin etten enää oikeen osaa olla syömättäkään niitä. vaikeeta.

väsy...

kello 9:30 äiti tuli herättämään ja käski ylös. se seisoi siinä sängyn vierellä niin kauan että nousin. aika outo asetelma, koska yleensä mua ei ole edes tarvinnut herättää... joka tapauksessa, olin kuoleman väsynyt ja halusin vaan nukkua. äiti käski syömään puuroa ja vahti pöydän ääressä niin kauan kun söin. sitten se käski mut autoon, nyt lähetään... se vei mut mökille töihin, ja tulin sieltä takasin vasta nyt. koko perkeleen päivä pelkkää työtä, kaikkea lastenhoidosta seinien rakentamiseen. eihän tällasia päiviä jaksa hullukaan, ja koirakin on väsyny nyt.(luojan kiitos) mutta päivän paras kommentti tuli isän suusta sen jälkeen, kun joku ukko oli käyny siellä mökillä; "jeehhovien kirjat kuuluu uuniin!" ^_^ isi on hassu. <3

made my day

niin, siis löysin tänään kaapista jotain laihdutuspillereitä, innostuin siitä niin että olin innoissani vielä melkein puoli tuntia sen jälkeenkin. vaikka nyt olenkin laihtunu joulukuun jälkeen 9 kg, se ei vielä riitä. ei läheskään. vielä pitää saada painoa pois, paljon pois. oksennus nousee kurkkuun kun katon itteäni peilistä... no ei nyt ihan, mutta itseinho valtaa mielen enkä näe mitään muuta kun vikoja. enimmäkseen läskiä.

eilen...

...oli taas harhoja... hahmoja, enimmäkseen kasvoja ja siluetteja... niitä oli joka puolella. ne yritti päästä mun pääni sisälle. (tai siltä ainakin sillä hetkellä tuntui. näin jälkeenpäin ajateltuna se on ihan täyttä paskaa, eihän mua kukaan jahtaa, eikä siellä ollu muita kun minä.) asun siis yksin, pelkäsin koko ajan. oli sellanen tunne, että siellä kämpässä oli joku muu, tai oikeastaan, että siellä oli paljon henkilöitä, jotka yrittää tehdä mulle pahaa. kuulin niiden huudon ja supinan pääni sisällä. käperryin peiton sisään, istuin nojatuolissa sikiö-asennossa ja kirjoitin paperille: "vie ne pois vie ne pois vie ne pois..." monta kertaa, sitten yhtäkkiä, puolihuomaamatta: "tai ne vie mut!" lähdin pois kotoa, kävelin keskustaan ja pyysin kaverin paikalliseen baariin. istuin siellä juomassa vettä ja batterya, mutta se yksinäisyys alkoi ahdistaa, pelkäsin "Niiden" tulevan taas. pyysin toista kaveria paikalle. se pyysi mut grillille, missä oli. menin. tärisin, niinkun olin tärissyt jo monta tuntia. kun pääsin kaverin lähelle, purskahdin itkuun ja heittäydyin halaamaan sitä. "mä oon ihan vitun sekasin!"

kun pääsin taas kämpälle, olin jo ottanu 3 rauhottavaa lääkettä. 

menin sänkyyn, laitoin vielä muutaman viestin kavereille ja nukahdin.

vieköön uni kaiken pahan pois.

edes hetkeksi kaikki häviää. 

edes hetken olen turvassa.

"normaali."

minä?

okei, päätin aloittaa blogin, koska en oikeen jaksa pitää mitään päiväkirjaa itekseni. jotenkin tuntuu näissä täkäläisissä piireissä, ettei mua oteta vakavasti tai jtn... en osaa selittää, mutta ehkä näin saan sitä oloa päähäni, että on olemassa myös ihmisiä, jotka ymmärtää, välittää tai tuntee empatiaa ja sympatiaa. en tiiä. jotenkin koko elämä aika sekavaa pelleilyä...