bye bye, home. hello love.

tänään on se päivä kun palautan avaimet edellisestä kämpästä. vähän on haikeet tunnelmat. en nukkunu koko yönä ollenkaan, vaikka yritin. osaks se johtu kyllä siitä että mulla on ollu fyysisesti huono olo jo muutaman päivän ja oon huolissani kaverista jonka poikaystävä kuoli pari päivää sitten...

jotenkin tuo kaverin menetys sai mut taas tajuamaan miten pienestä se on kiinni. tuo munkin kulta saattaa olla minä hetkenä tahansa poissa... en tiiä miten ite kestäisin sen jos omalle kohdalle sattuis, joten oon nyt päättäny että oli sen reaktio mikä tahansa, aion nyt puhua asioistani ensimmäisenä sille, vaikka mikä olis. tähän asti en oo uskaltanu puhua sille, koska oon pelänny että se suuttuu jostain mitä sanon, mutta en jaksa enkä halua enää pitää kaikkea sisälläni, enkä myöskään halua että se joutuu lukemaan mun ajatukset tästä blogista.

Rakastan sitä miestä...

...joten haluan myös että se tuntee ja tietää sen.

ylämäki?

nyt tuntuu olo taas pikkusen paremmalta. ehkä siks että sain nukuttua oikeen kunnon yöunet ja edellinen kämppä on nyt siivottu kokonaan, enää pitäis avaimet viedä pois niin se olis sitten siinä.

eilen juttelin kumma kyllä, mun serkun kanssa tästä mun pahasta olosta... ikinä en oo sen kanssa läheinen ollu, päinvastoin, oon inhonnu sitä, koska jo pienestä asti mun isä on kiinnittäny siihen enemmän huomiota kun muhun... aika lapsellista olla vieläkin siitä mustasukkanen, mutta en voi sille mitään. nyt kuitenkin yhtäkkiä se kysy multa että onko mulla kaikki hyvin ja siitä se sitten lähti. kerroin sille melkein kaiken. helpotti kummasti oloa.

tänään pitäis siivota täällä kotonakin. täällä on ihan hirveä sotku. tyhjiä kaljapulloja ja likasia vaatteita ympäriinsä, enkä oo vieläkäään purkanu kaikkia muuttolaatikoita. ajatuskin siivoamisesta alkaa oksettaa, en tiiä miks. ärsyttää vaan kun heräsin vasta vähän ennen klo 13 ja tuntuu että on menny aikaa hukkaan nukkuessa. mä en nykyään tykkää nukkua pitkään, tuntuu että se on turhaa ja ärsyttää kun menee aamuaurinko ohi.

mutta joka tapauksessa, tänään on aikalailla parempi olo kun eilen. enää en edes ajattele osastoa, vaikka vielä pari päivää sitten olisin sinne ehkä halunnutkin mennä. kyllä tää tästä... toivottavasti.

niin vaikeeta...

asiat on alkanu valua taas huonompaan suuntaan... elän jonkinlaisessa sumussa... viime yönä harhailin ympäri kaupunkia ja ajattelin vaan itteni tappamista. olishan niitä tapoja ja mahdollisuuksia ollu, mutta en halunnu kuolla muuten kun viiltämällä ranteet auki, eikä teriä ollu. lasinsirutkaan ei ollu tarpeeks teräviä.

luovutin ja lähdin kävelemään tk:hon 7 aikaan aamulla. siellä ei ollu päivystys toiminnassa ollenkaan eikä kukaan tunnu kysymään että tarviinko apua vaikka itkin siellä käytävällä ja tuijotin hoitajia anovasti. halusin vaan huutaa että tehkää jotain, mä haluan kuolla! auttakaa! mutta en saanu suustani ulos sanaakaan.

näin lehtitelineessä kriisipuhelimen esitteen ja otin sen mukaani. soitin sinne melkein heti kun pääsin ulos tk:sta. sieltä käskettiin menemään tk:hon. se nainen sano että kyllä siellä tk:ssa autetaan, jos ei siellä niin mtt:ssä, pitäis jompaankumpaan mennä. sanoin etten uskalla, koska en halua osastolle. lopetin puhelun ja kävelin ympäriinsä.

istuskelin ympäri keskustaa eri paikoissa, tuijotin vaan maahan. toivoin että joku huomais. kävin ärrällä kyyneleet silmissä ja soitin äitille. se sano samaa kun se kriisipuhelimen nainen... itkin hillittömästi rannassa ja yritin puhua äitille. ei onnistunu. istuin siellä ihan hiljaa ehkä puoli tuntia ja päätin lähteä kotiin nukkumaan.

sain nukuttua huimat 2 tuntia, söin vähän eilistä pitsaa ja koitin saada ajatuksia muualle kattomalla mun lempparisarjaa koneelta. äiti soitti taas ja ennen kun huomasinkaan, piti lähteä päästämään isä ja siskon mies mun entiselle asunnolle hakemaan viimesiä isoja tavaroita. just tulin sieltä kotiin. mä pelkään niin paljon...

musta tuntuu koko ajan että mä en ole enää tässä maailmassa... tai siis, että mun ja tän maailman välillä on harmaa kalvo, sellanen verkkomainen... sen toiselta puolelta mua kohti painautuu kärsivän näkösiä kasvoja. en tiedä mikä se on, enkä edes tiedä miks se on siinä, tuntuu vaan että se erottaa mut kaikesta muusta maailmasta.

näen niitä mörköjä taas. tällä kertaa ehkä selvemmin kun ikinä. mä tulen hulluks kohta, oon varma siitä. en vaan halua sinne helvetin osastolle! ja toisaalta haluan. ainakaan siellä en vois tehä mitään tyhmää, ei tarviis huolehtia mistään, eikä tarviis pelätä mitään. ehkä joku jopa keksis miten mua vois auttaa... en vaan uskalla ottaa sitä askelta.

parantuminen alkaa tuntua mahdottomalta. joko mun on opittava tukahduttamaan tää kaikki, tai sitten oppia vaan elämään tän kanssa jotenkin muuten. mutta tiedän että pitemmän päälle jos tää jatkuu tällasena, mä joko sekoan lopullisesti tai tapan itteni... ja mä en oikeasti halua kuolla!

haluaisin vaan olla onnellinen, nauraa ja nauttia elämästä ja ihanista ihmisistä ympärillä, päästä kaikista vanhoista asioista eroon, unohtaa kaikki mitä on tapahtunu ja alottaa uuden, onnellisen elämän, missä murheet olis vaan niitä "normaaleja", mitä tavallisilla ihmisillä on. en jaksa olla enää erikoistapaus ja vaaraks itelleni. mitä vaikeeta on olla onnellinen?

mä haluan pois tästä paskasta olosta, en mun elämästä.

noniin... "ilta" päättyi siihen kun makasin tk:ssa kaverin kanssa ja mun jalkaa tikattiin... että eihän siinä... 1,8 puhalsin ja näin... jooh, eiköhän tässä ois kaljan paikka, lammikko verta lattialla jalkojen juuressa ja näin... vittu mitä paskaa. onneks oli YSTÄVÄ pitämässä kädestä kiinni tätä neulakammoista idioottia kun tätä tökittiin neuloilla ja laitettiin haavoja umpeen.

vittu että puistattaa vieläkin ajatus siitä että jouduin tikattavaks... vaikka syytä olis ollu ennenkin mutta että edes tämän kerran sitte arvauskeskukseen lähdin.... no joo, ei ehkä johdonmukaisinta tekstiä tässä kunnossa mutta joo....

oon elämäni velkaa sille ystävälle joka mut sinne vei...

piti mua kädestä kiinni koko ajan vaikka itteäänkin varmaan oksetti mun jalkojen kunto, ei jättänyt mua yksin missään vaiheessa vaikka itkin melkein hysteerisenä lekurin tuolilla. se jätkä pitää huolen musta, ja se tuli todistettua jo ehkä vähän liiankin rajusti. ja edelleen, eka kerta kun tikattavana olin, vaikka pari kertaa on uhannut jo kuiviin vuotaa... tämä kertoo jo jotain. LOVE THAT FRIEND!!!<3

suokaa anteeksi kännisyyteni, mutta promillet on mitä yllä sanoin, mutta totta joka sana! TÄTÄ EN UNOHDA IKINÄ!

over and over again

hemmetti kun ei tullu tänään lähettyä mihinkään! täällä on kummallakin hermo kireellä kun ei jaksais koko ajan istua vaan kämpällä. tuskin ollaan puhuttu tänään ollenkaan... harmittaa, koska olisin jo eilen alunnu puhua tuolle mun ahdistuksesta, mutta en viittiny kun oli jo niin myöhä ja muutenkin oltiin menossa nukkumaan. ajattelin että puhuisin tänään, mutta ei siitäkään tullu mitään, kun en uskalla tässä tilanteessa muutenkaan oikeen avata suutani mistään... pelkään että tuo suuttuu... vaikka tuskin se suuttuis, mutta enhän mä voi sitä tietää.

haluaisin vaan olla onnellinen tuon kanssa, mutta en tiiä mitä tuo multa haluaa tai odottaa, tai ylipäätään elämältä... olis paljon helpompaa jos voitais edes välillä puhua, eikä oltais vaan turpa kii ja välteltäis asioita... kun osaiskin vaan avata suunsa ja kysyä, mitä tuo haluaa. ja sit kun vielä sais suoran vastauksen eikä mitään epämääräistä mutinaa. huoh, mua alkaa kyllästyttää kun ei tää tunnu sujuvan ollenkaan. ehkä en vaan oo yrittäny tarpeeks. on vaan niin hirveen yksinäinen ja sekava olo. pelkään että hajoan taas kohta.

välillä tekis vaan mieli kadota oman pääni sisälle eikä koskaan tulla takasin näkyviin... ahdistaa ja pelottaa.

it´s all a blurr

kaikki tuntuu jotenkin niin sekavalta... tai siis, en mä halua aikuistua. en oo vielä valmis siihen. vaikka oonkin nyt yli neljä vuotta asunu omillani, en siltikään osaa vielä elää. enkä haluakkaan osata. haluan vaan olla, pyöriä kylillä kavereiden kanssa, pitää hauskaa. en halua siihen aikuisuuden oravanpyörään istumaan kaiket päivät kotona murehtimassa raha-asioista. mieluummin teen niin että maksan laskut, hoidan elukat ja katon sitten mihin jää rahaa, hassaan kaiken ylimääräisen. en halua alkaa stressaamaan säästämisestä tai muusta sellasesta. haluan vaan elää.

jotenkin ahdistaa taas kaikki... en edes oikeastaan tiedä mikä, mutta ylipäätään kaikki. viime yönä sain kauheita sätkyjä kun mieleen tulvi kaikkia pahoja asioita, mitä mulle on koskaan tapahtunu. sätkin ja kouristelin, teki mieli itkeä, mutta en enää osaa. ehkä ihan hyvä vaan. olin jo unohtanut, turruttanut, painanut pois mielestäni moonet niistä asioista, mitkä eilen valtasi mun pään. kun vaan voisinkin unohtaa ne kokonaan. hoin vaan mielessäni: "se ei oo totta, se ei oo totta, sitä ei koskaan tapahtunu. ei mun elämä ole ollu tällasta. nää on jonkun muun muistoja. nää on tapahtunu jollekkin muulle. sitä ei tapahtunu!" mutta pohjimmiltani tiedän, että ne tapahtu just mulle, just niin kun muistan ne ja ne todellakin on mun muistoja, eikä ne tuu mihinkään häviämään.

oon niin kauan yrittäny unohtaa, että välillä on hankalaa tietää, miten tähän pisteeseen on tultu. on hankalaa tietää, olenko mä nyt oikeasti paremmassa kunnossa kun sillon, vai onko tää tämän hetkinen hiukan helpompi olo ja elämä vaan ohi menevä vaihe? jos kohta heräänkin unestani jossain osastolla, ja tää kaikki onkin ollu pelkkää unta? vai onko sitä menneisyyttäkään oikeasti tapahtunu? jos se onkin ollu pelkkää harhaa? todellisuus ja mielikuvitus alkaa taassekoittua, enkä tiedä kohta enää kumpi on totta.

huomenna muutto. jalkapohjassa on hirveä rakko enkä pysty kunnolla kävelemään. pitäis kyllä vaan yrittää. huomenna sanon hyvästit yksinäisyydelle ja kaikelle sille paskalle mitä siellä edellisessä kämpässä on koskaan tapahtunu. vihdoinkin. kuitenkin tuntuu jotenkin haikealta lähteä sieltä, kun kuitenkin niin monta vuotta siellä asuin. mutta tää taitaa kuitenkin olla parempi näin.

tylsyys

odotin tänään aika innolla että tuo yks tulis koulusta kotiin että voitais lähteä yhessä ulos, vaikka rantaan istumaan, mutta sitten se päättikin lähteä mummolleen, eikä edes kysyny että haluanko mukaan... no, onhan se ihan jees ettei ihan koko ajan olla yhessä, mutta alkaa ärsyttää jos tää menee taas siihen että mä istun vaan kotona ja odotan koko ajan että millon tuo yks tulis kotiin ja että millon lähettäis johonkin yhessä. itse kun en pysty käymään edes kaupassa yksin... tänäänkin oli jo ihme että sain roskat vietyä yksin tuonne alapihalle roskikseen... edelleenkään en uskalla käydä yksin ollessani tupakalla muuten kun oven raossa istuen. alan kyllästyä näihin paniikkeihin ja muutenkin pelkäämään kaikkea. miksen vois vaan olla tavallinen!?

terapiassa muuten puhuin eilen siitä, kun oon ihan pienestä asti tuntenu että mussa on jotain vikaa, ja edelleenkin oon täysin sitä mieltä. mutta mun terapeutti taas on sitä mieltä ettei mussa ole mitään vikaa, että mä en ole "sairas" vaan pelkästään kokenu niin paljon pahoja asioita, että nää mun mielenterveysongelmat johtuu kaikesta siitä... ja se perusteli mielipiteensä sillä, että muhun ja mun oloon ei tehoa mitkään lääkkeet. kyllähän ne varmaan tehoais jos saisin ottaa niitä edes kuukauden, mutta kun viimesen parin vuoden aikana niitä on vaihdeltu sen verran että alkaa olla jo kaikki mahdolliset vaihtoehdot käytetty. mielialalääkkeet ja rauhottavat, jopa psykoosilääkkeitä sun muita (en edes muista kaikkia) on kokeiltu. aina ne on heti vaihdettu toisiin, ennen kun niillä on ollu edes aikaa vaikuttaa.

välillä on vaan sellanen olo, että oon ihan yksin tän kaiken kanssa. vaikka kaverit väittää välittävänsä, ei se siltä vaikuta. kun tulee paha paikka, ei kukaan vastaa mulle, vaikka kuinka monta kertaa yrittäisin soittaa. tuntuu niinkun mun pitäis aina olla lohduttamassa ja antamassa rahaa ja tekemässä kaikkeni muiden puolesta, mutta kun mä tarviisin vaan olkapäätä jolle itkeä tai jotain jolle puhua, mut vaan unohdetaan, sivuutetaan merkityksettömänä.

välillä tuntuu ettei tuota yhtäkään kiinnosta yhtään se miltä musta tuntuu. kun oon yrittäny sille muutaman kerran sanoa miltä tuntuu niin saan takasin vaan syytöksiä itsekkyydestä... (no okei se oli humalassa kun sano noin, mutta ei se yhtään sen aiheuttamaa kipua helpota.) nyt en uskalla edes yrittää puhua sille mistään, koska pelkään samanlaista reaktiota. vedän vaan hymynaamarin kasvoilleni ja leikin että kaikki on hyvin, vaikka ei oliskaan. enhän mä tietenkään koko ajan ihan onneton ole, mutta sillon kun oon, koitan viimeseen asti peitellä sitä. pitäis varmaan kasvattaa selkäranka ja koittaa puhua sille. ehkä edes se vois koittaa auttaa mua tän ahdistuksen ja pelon kanssa... niin se on kyllä luvannukkin, kun itkin ja tärisin peloissani sängyssä peiton alla, kun joku koputti ulko-oveen. kun vaan osais sanoa sille, miten se vois auttaa, kun en itekkään tiedä...

kun voiskin vaan hypätä ikkunasta ja lentää taivaalle lintujen kanssa, unohtaa ja jättää kaiken pahan taakseen... edes joskus...

ahdistaa vol. 38657653

siis miten voi olla että niinkin pieni asia ahdistaa ihan hirveesti, kun se, että en muista yhtään mihin mun yks nahkatakki on hävinny ja millon? ihan kauhea paniikki siitä. en edes muistanu koko rievun olemassaoloa ennen kun aloin miettimään että nahkatakki ois kiva ja sit tajusin että hei, mullahan on! hetken mietittyäni tajusin ettei olekkaan. siis ei mitään hajua mihin se on voinu kadota. pitää varmaan ostaa uus. paitsi ei vielä, koska haluan sellasen väljän, ja jos nyt aion laihtua laihdun, niin sitten se jäis ihan liian isoks jos ostan nyt väljän, eikä se näyttäis hyvältä.

muutenkin tekis mieli tehdä vaikka mitä taas ulkonäölle, mutta en tiiä mitä. varmaan palattava vuoden takaiseen punk-tyyliin, tykkäsin siitä ihan hirveesti. jotenkin tässä on vaan päässy veltostumaan eikä oo jaksanu huolehtia ulkonäöstä yhtään. ärsyttää! tekis mieli hiuksiakin leikkoa ja värjäillä, mut en tiiä minkälaiseks, enkä tiiä uskallanko leikata, koska oon jotenkin kiintyny mun poninhäntään... en oo ikinä ennen ollu näin huolissani hiuksistani! ennen oon vaan leikannu kylmästi jos on vähänkään tuntunu siltä, nyt taas en jostain syystä tahdo uskaltaa vaikka kuinka mieli tekis. oon ajatellu punasta väriä, tai vähän vaaleampaa ruskeeta kun mikä mulla nyt on päässä.

aivan ihana kuva, jotain tällasta oon ajatellu "uudeks" tyyliks.

onnistunut ja epäonnistunut tää päivä tähän mennessä... sain vähän asioita hoidettua, sossuun varasin ajan, laitoin muuttoilmotuksen menemään ja asumistukihakemuksen kans. siihen se sit vähän tyssäs... sain roskat vietyä ja pyykit pestyä. eihän siinäkään vielä, muttakun hukun kohta pölypalloihin ja imurin pölypussi meni täyteen jo eteisen jälkeen, ja kaapissa olevat pölypussit on vääränlaisia... huoh. pyykinpesuainekkin loppu niin ei voi edes sitä tehdä. oishan tuossa tietty tiskattavaa, mutta mä vihaan tiskaamista!

tänään oon juonu vähän päälle ½ litraa light-colaa ja jonkun verran vettä. ei oo ollu ollenkaan nälkä, joten en oo sit syöny. saa nähdä joudunko syömään kun muru tulee koulusta, sillä voi olla nälkä niin pitää tehä sit sillekkin ruokaa ja pakko syödä itekkin ettei se ala mussuttaa mulle taas :D mutta mutta... nyt vaan tapan aikaa siihen asti.

voihan ärsytys!!!

heräsin siihen kun tuo yks paukkas makuuhuoneeseen V*ttuuntuneena ku p*rseelle ammuttu karhu ja alko mussuttaa että mun pitää soittaa sille aika sossuun sillä aikaa kun se on koulussa ja että miten kusessa me ollaan kun ei oo rahaa... noh, eihän siinä muuten mitään, mutta kun Minä sille jo Viikonloppuna tästä samasta asiasta huomautin, niin herra ei sillon suvainnut muuta kun nauraa! sitäpaitsi eilen jo lupasin soittaa sille sen P*rkeleen ajan sille niin ei tarviis alkaa heti aamusta mulle siitä samasta asiasta huutamaan ja mussuttamaan...

noh, eihän siinä, tottahan tuo on että tällä hetkellä ei pystytä edes vuokraa maksamaan, ellei jotain tapahdu ja jostain saada lisää rahaa, mutta eihän tää kämppä heti alta lähde jos vähän maksu myöhästyy... mä oon jo stressaamiseni hoitanu tästä asiasta, nyt vaan uskon että kyllä tästäkin selvitään. ei vaan jaksais kattella kun tuo yks purkaa taas ilmeisesti stressinsä muhun...

noh, ei se kyllä ollu kuulemma nukkunu koko yönä, joten ihan ymmärrettävää olla kärttynen. aika jännä tää mun ajatusmaailma... kierrän koko ajan omat ajatukseni ja kumoan ne. hyvin jännää tapella ittensä kanssa siitä, oonko vihanen vai en.

ai niin! -1,7 kg

kerrankin siedettävä terapia!

niin siis kävin tänään terapiassa, juteltiin vähän vaikka mistä, melkein tunti pelkästään mun viiltelystä... tais olla ensimmäinen kerta kun puhuin sille eukolle ihan oikeasti siitä miltä musta tuntuu ja muutenkin, jotenkin alan päästää sen vihdoinkin mun kovan kuoren alle ihan oikeasti. oli jo aikakin, jotain yli vuoden käyny tuolla samalla eukolla, eikä sille oo tätä ennen voinu puhua oikeastaan mistään.

muutenkin ollu ihan kiva päivä, terapian jälkeen kävin eläinliikkeessä ostamassa käärmeelle hiiren ja sit kävelin kaverin kanssa omalle kämpälle, siivottiin pari tuntia ja sen jälkeen käveltiin takasin keskustaan ja valitsin toisen kaverin äidin luota itelleni kissanpennun, jonka saan parin viikon päästä. en jaksais odottaa ollenkaan! se oli niin sulonen, ja sen neljä sisarusta kanssa! oli pieniä vaikeuksia valita. :)

nyt oon taas kotona enkä sitten jaksanukkaan siivota, vaikka piti. huomenna voisin tehä sit sen ja mennä siivoamaan lisää kämppääni lauantain muuttoa varten. vähän kyllä jänskättää että miten kaikki mun tavarat mahtuu tänne, mutta toivottavasti tän kämpän varastoon mahtuu isommat tavarat. vähän pitää kyllä heittää joitakin tavaroita menemään koska en tarvii niitä tai ne on rikki yms...

nyt tuli ajatuskatko kun telkkarissa selän takana pyörii sellanen ohjelma missä puhutaan mulle aika arasta asiasta joten... pakko lopettaa.

day 1

aamu alkoikin pillerillä, jugurtilla ja vedellä. en jaksanu vielä tiskata kahvipannua, aloitan vasta kohta siivoamisen ja tiskaamisen. en vaan tajua mihin tungen kaikki roskapussit siks aikaa kun siivoan muuten. täällä on ihan hirveän sotkusta... keittiökin on täynnä roskapusseja, kaikilla pöydillä on tyhjiä kaljapulloja ja -tölkkejä, osassa niistä on tuhkaa... huomaa etten oo ollu pitkään aikaan kunnolla selvinpäin, tai siinä kunnossa että olisin jaksanu evääni nostaa.

kumma kyllä tää pilleri tuntuu toimivan, ei ole enää yhtään nälkä, päinvastoin, tuntuu että voisin oksentaa... mutta sitä en kuitenkaan enää tee. lupasin itselleni ja muutamalle kaverille, vaikka ei niitä enää tunnu kiinnostavan, mitä teen... noh, on tuo yks kyllä kieltäny mua kattelemasta laihojen tyttöjen kuvia ja kieltäny laihduttamasta, mutta onneks se ei oo vielä tajunnu tätä... siitä ei tulis muuta kun sanomista. mutta hei, on tässä hyvätkin puolensa... ainakaan ei mene ruokaan enää niin paljon rahaa, ja jonkun ajan päästä mä luultavasti oon taas ilosempi kun alkaa kiloja tippumaan. oikeastaan en ainakaan tässä vaiheessa näe mitään negatiivista tässä.

nää ajatukset on pyöriny mun mielessä jo vuosia, välillä oon toteuttanukkin, viimeks sain melkein 20 kg pois, mutta nyt en oo enää moneen kuukauteen toteuttanu mitään suunnitelmiani, joten ehkä se alkais taas tästä. viimeks 20 kg laihempana, muistan, että mulla oli parempi olla oman itteni kanssa. ja ne sanat oli niin ihania... "vittu sää oot laihtunu!" "hei ootko sä laihtunu?" "voi että sä oot hyvän näkönen nyt!" "mihin sun maha on hävinny!? sulla on just tommonen litteä maha, olisinpa mäki noin laiha!"... ja sitä rataa. tuli hyvä olo, kun joku huomas arvostaa mun kovaa työtä. tällä hetkellä en saa kehuja juuri mistään... noh, eihän mussa kyllä juuri mitään kehuttavaa olekaan, kun en oo jaksanu edes käydä suihkussa päivittäin. ehkä tähän kaikkeen tulis nyt muutos.

enkä halua, että ihmiset, jotka tästä saa tietää, alkaa skitsoilemaan mitään ja pakottaa mut syömään, ainakaan ennen kun painan tästä -30kg... sitten annan luvan huolestua. tuskin edes pääsen niihin mittoihin asti, joten turha huolehtia. tiedän kyllä että tää on sairasta, mutta tää on ainoa asia mistä en halua parantua, ennen kun terveys menee, tai on vaarassa. no okei okei, ei siihen kauaa mene että on niin, mutta silti. sitä on niin hankala selittää. haluan vaan päästä tavoitteeseeni.

jos tämä päivä onnistuu, oon todella ilonen. siinä tapauksessa lakkaan kynnet uuteen uskoon palkinnoks :)

päätin että huomenna ajan itteni niin piippuun siivoamalla ja kävelemällä kun vaan voin. huomenna nimittäin on mentävä terapiaan ja sen jälkeen siivoamaan omalle kämpälle ja täälläkin vielä. enkä aio syödä paljoa. saas nähdä miten onnistuu... vois aamulla keittää mustaa kahvia ja ottaa yhen tuommosen pillerin... ja jos syön niin sitten toisenlaisen pillerin, hiilarien imeytymisen estäjän, vai mikä nyt olikaan... noiden ekojen pillerien pitäis viedä ruokahalu... sopii mulle enemmän kun hyvin. kahvia sen takia että jaksan tehä kaiken mitä pitää ilman että tulee pakottavaa tarvetta syödä tai huilata välillä. saas nähdä miten onnistuu. oon onnistunu kyllä ennenkin, mutta en enää pitkään aikaan. kunpa voisinkin olla taas viikon syömättä mitään... okei onhan tää aika sairasta mutta ei voi mitään, näin mä vaan haluan tehdä. en kestä enää läskejäni. ja joo joo, lähtishän ne terveellisestikkin mutta näin ne lähtee ainakin mun mielestä nopeammin. kun ei vaan syö. juo vaan kahvia ja vettä. ja liikkuu.

ahdistaaaaaaa

vähän tuntuu että kaikki asiat ahdistaa nyt... rahaa ei olis edes ruokaan, ei pysty edes laskuja maksamaan tässä kuussa... noh, onpahan edes pakon edessä oltava vähän syömättä...

siitä aasinsillalla toiseen asiaan... syöminen ahdistaa. vaikka ei se siltä kyllä vaikuta, tungen ruokaa sisääni vielä sillonkin kun maha on ihan täynnä ja turvoksissa... kun voisinkin olla taas syömättä. mutta hei, onhan meillä noita pillereitä... vois kokeilla jos ne edes auttais vähän tähän ruuanhimoon... pakko ihan oikeasti saada jotain rajaa tähän. oon lihonu ties kuinka paljon tässä viimesen kahen kuukauden aikana, eikä mun vaatteet enää edes mahdu päälle. ei siinä, eipä mulla enää vaatteita oikeastaan olekkaan, kaikki on hajonnu tai pöllitty.

ahdistaa myös se, että kämppä on jo toista viikkoa kun pommin jäljiltä, enkä mä jaksa siivota, vaikka kuinka yritän saada itteni liikkeelle. en oo jaksanu edes käydä ulkona pitkään aikaan. tekis ehkä hyvää tälle väsymyksellekkin ja läskiahdistukselle käydä välillä jossain, ihan vaan kävelis johonkin. ei vaan uskalla yksin lähteä ja tuo ykskin vihaa kävelemistä.. heikolta näyttää.

ahdistaa vielä sekin että meidän edellisen riidan päätteeks lukkiuduin vessaan ja viiltelin jalkaan ja käteen sen verran että lattialla oli taas lammikko ja yks kaveri joutu sitomaan ne kun tuo ukko ei siihen pystyny... olihan se kyllä varmaan aika järkyttävän näköstä... verta oli roiskunu seinällekkin... en vaan jaksanu enää tapella, itseinho nous huippuunsa ja lankesin vanhaan ansaan... vaikka mä olin jo luvannu lopettaa sen...

ärsytää tästä puuttuu T

jep jep, tuli nyt kyllä semmonen läskiahdistus ettei oo vähään aikaan tullu...
täällä meillä pyörii yks mua huomattavasti laihempi ja se jotenkin jännästi koittaa koko ajan jäädä kaksistaan tuon mun ukon kanssa, okei ehkä ei nyt yrittämällä yritä mutta siltä vähän tuntuu... muutenkaan en kyseisestä akasta hirveemmin perusta... paitsi kännissä...

mutta jooh, toivottavasti tuo tajuaa pian lähteä kun en sille mitään puhu...

aijjai...

jalkoihin sattuu, ahdistaa ja oon yksin kotona, kun tuo yks ei suostunu lähtemään baarista vaikka mulla oli huono olo...

tänään oli terapia. istuin siellä vaan hiljaa ja näpräsin kynsiäni ja paidan naruja. kesken kaiken iski hirveä päänsärky, enkä voinut edes kuunnella mitä se eukko selitti. en enää edes muista tarkkaan mistä puhuttiin, mutta muistan sen että mua ahdisti ihan hirveästi, ja ärsytti.

terapian jälkeen mentiin pitsalle ja rantaan pyörimään. välissä käytiin taas kämpällä ja sitten suuntana olikin baari, vaikka mulla oli jo ennen sinne lähtemistä huono olo, en saanut jäädä kotiin nukkumaan. siellä sitten muutaman tunnin kituutin ja sit lähdin kotiin, eksäni saattamana, kun yksin en kuulemma saanut lähteä.

nyt vaan huolettaa vähän että mitä siellä tapahtuu, kun mä en ole "estämässä"... ei siinä muuten mitään, muttakun tuo on sen mulle sanonu että se ollessaan eksänsä kanssa, suuteli jonkun toisen kanssa samaisessa baarissa ja olis menny sänkyynkin, ellei se muija olis hävinny... vähän kyllä ahdistaa. eikä se edes tiedä tuleeko se kotiin yöks vai meneekö kaverilleen...

noh, ei kai tässä muu auta kun koittaa mennä nukkumaan...

ahdistaa...

... enemmän kun laki sallii. tänään pitää lähteä käymään siellä lukkosepällä, en vaan tajua miten selviän sinne ilman miljoonaa paniikkikohtausta... pitää käydä kyttikselläkin kyselemässä josko joku olis tuonu sen avaimen sinne...

viime yönä näin unta vaan pilven polttamisesta... hitto kun saiskin sitä... vois ehkä edes hetkeks helpottaa tää ahdistus. mutta mutta, en taida viittiä hommata sitä, kun muutenkaan tuota rahaa ei hirveemmin ole.

ylihuomenna olis terapia taas pitkästä aikaa. saas nähdä miten sekin menee.. ei yhtään innostais mennä sinne, kun ei se akka tajua yhtään mistä se edes puhuu, jos se edes puhuu. se on taas päättäny asioita mun puolesta, en muista oonko tänne vielä siitä kirjottanu, mutta mun pitäis kuulemma suorittaa opiskelu loppuun jollain helvetin työpajalla yli 10 km:n päässä täältä, kun oma koulu olis lähempänäkin... ja sit kaiken lisäks mulla ei ilmeisesti oli edes kesälomaa, vaan opiskelisin koko kesän ja syksylläkin vielä...

mua ei ihan oikeasti jaksa kiinnostaa yhtään! kun voiskin vaan irtisanoutua kaikesta opiskelusta ja velvollisuuksista, saisin pääni kasaan paljon nopeammin. mutta ei, en oo mukamas edistyny yhtään tän sairasloman aikana, vaan oon kuulemma edelleen samassa tilanteessa kun 1½ vuotta sitten... en kyllä ole! oon lopettanu viiltelyn ja uskallan jopa lähteä kauppaan nykyään, pystyn nukkumaan enemmän kun 2 tuntia yössä ja tunnistan omat kasvoni peilistäni. että enkö muka ole edistyny ollenkaan??? ja huvittavinta tässä on se, että vaikka oon käyny terapiassa, niin se ei ole auttanu mua yhtään näissä asioissa, oon ite hoitanu itteni takasin järkiini! että hieno homma...tosin onhan mulla edelleenkin jotain sellasta, mihin tarviisin apua, mutta sitä tuskin tuolta terapiasta saan...

mjooh, en nyt oo jaksanu vähään aikaan kirjotella, kun tuo yks yritti perjantai-iltana tappaa ittensä mun lääkkeillä ja viinalla... on oikeastaan ihan täysi ihme että se selvis siitä määrästä... nyt se on nukkunu jo pari päivää, onneks alkaa kuulemma olla jo parempi olo ja ilmeisesti pienet määrät ruokaakin pysyy jo sisällä. eiköhän tuo tuosta tokene... :)

samana iltana mä onnistuin hukkaamaan sen isän auton ainoan avaimen, ja huomenna sit käydään lukkosepällä kysymässä että voisko siihen tehdä uuden... toivottavasti voi. menee multa varmaan kaikki rahat siihen, mutta kun minä sen hukkasin niin minä sen myös maksan. ja oikeastaan kun ottaa huomioon että mitä muuta melkein viikonloppuna tapahtu niin tää on todellakin pienempi paha. :)

äitienpäivä meni ihan hyvin, kävin mummon luona syömässä ja vahtimassa lapsia. toinen sisko avas taas sanaisen arkkunsa ja onnistu saamaan mut melkein itkemään. musta ei kuulemma ole äidiks ikinä ja en kuulemma tuu ikinä "kypsymään" ollenkaan... sano vaan että "onneks" mulla ei ole lapsia... kiitti vaan taas tästäkin... se saatanan päällepäsmäri sais joskus pitää päänsä kiinni!

noh, onneks tuo exä sentään tajus taas sanoa mulle hyvät äitienpäivät. pyyteli vielä anteeks ihan kauheesti kun se ei muistanu etten mä suutu siitä, päinvastoin. mutta, eihän tässä muuten mitään ihmeempiä, ainakaan tänään. jos vähän yrittäis siivoilla kun täällä haisee ihan kauhealle. :P

no money

jee jee kiva juttu, en pääse lääkärille ja ei tiedä edes jatketaanko mun sairaslomaa eli sossun luukulle vaan perkele! nyt ärsyttää...

murenen

mä en tiedä nyt yhtään mistään mitään. herätessäni sohvalta toivoin hetken, että kaikki mitä eilen ja toissapäivänä on tapahtunut olis ollu vaan pahaa unta. mietin hetken ja tajusin, että totta se on. lähes juoksin makuuhuoneeseen hänen viereen ja yritin puhua, aloittaa keskustelua... ei tuo vastannut mitään, vaikka hereillä olikin... kävin tupakalla enkä uskaltanut mennä takaisin makuuhuoneeseen. pelkään suututtavani tuon.

tupakalla ollessani mut valtasi sellanen olo, että eihän tää voi olla näin. eihän tätä kaikkea ole tapahtunut, nyt on vieläkin edellinen kesä, ei siitä ole kulunut vuotta kun olin niin ilonen, mulla oli ystävä, joka piti musta huolta ja kaikki tuntu menevän hyvin. ei siitä ole kulunut vuotta, talvea ei tapahtunut, mä en ole nyt tässä! tää on kaikki vaan unta, mielikuvituksen tuotetta! tää ei voi olla totta nyt!

tajusin kuitenkin hetken päästä että tottahan tää on. kaikki mitä muistan tapahtuneen, on tapahtunu. menetin sen ystävän ja nyt olen yksin. tai noh, en nyt ihan yksin, mutta... sitä on hankala selittää. joka tapauksessa, mä en ole nyt onnellinen.

oon ajatellu sitä, mitä käy jos erotaan... mun on vietävä tavarani pois täältä, muutettava johonkin muualle... en tiiä pystyisinkö edes siihen... alkaisin varmaan ryyppäämään ja/tai joutuisin taas osastolle. oon ajatellu osastoakin aika paljon. tiedän, etten kestäis sitä jos erotaan, oon ihan varma siitä. oon varma että mä hajoan siinä vaiheessa ihan täysin, teen jotain tyhmää ja joko tapan itteni sekopäissäni tai joudun psykoosiin taas ja suoraan suljetulle... vaihteeks... oikeastaan se vois tehdä mulle ihan hyvääkin... hallittu ympäristö, terapiaa, lääkäreitä, hallittu ruokailu, pävärytmi, ehkä lääkitys... antais kerrankin jonkun muun huolehtia. kunpa voisinkin.

mutta ei musta ole menemään sinne. edellinen kokemus sieltä oli niin hirveä etten halua mennä sinne takasin. haluaisin mieluummin sellaseen paikkaan kun se ensimmäinen sairaala oli, se nuorisopuoli. siellä mä viihdyin. siellä taisin olla ekaa kertaa onnellinen... tai ainakin sillon musta tuntu että mulla olis tulevaisuus... enää en näe edes sitä. en osaa katsoa niinkään kauas kun huomiseen, saati sitten ens viikkoon... mulla on sellanen olo että mä kuolen kohta. että kaikki on lopussa, turha tässä enää mitään yrittää, en mä tule koskaan elämään normaalia elämää, tuun aina olemaan hullu, sekopää, Potilas.

tuntuu niinkun pää olis täynnä sementtiä...

että niin... tässä nyt tuo yks on jo muutaman päivän äksyilly ja en nyt tiiä enää yhtään missä mennään... nyt se sitten epäsuorasti ilmotti ettei se haluakkaan lapsia... story of my life... viime kerrallakin kävi näin. ensin jätkä oli ihan innoissaan (eri tyyppi...) ja sitten yhtäkkiä pakki päälle ja karkuun... mikä siinä muka niin pelottavaa on? tai siis, tietenkin se pelottaa, ketä ei pelottais, mutta herranjumala, kun asiasta on jo sovittu ja sitä on mietitty ja yritettykkin jo toista kuukautta niin mikä siinä nyt yhtäkkiä onkin niin ylitsepääsemättömän vaikeeta?

toisaalta osasinkin tätä jo odottaa, on meinaan ollu sen verran vaikeeta saada tuota yhtä mihinkään toimiin makuuhuoneen puolella... tai muutenkaan. ollu niin etäinen ja kireä, suuttunu pikkuasioista, välillä jopa tyhjästä. miks tässä pitää käydä aina näin? miks aina kun jonkun "kivan" ja "ihanan" ja "luotettavan" ja sellasen tyypin muutenkin jonka puolesta olisin valmis tekemään vaikka mitä, kaikki hajoaa käsiin niin totaalisesti että meinaa itelläkin jo elämänilo ja -halu loppua...

mussa on varmasti jotain vikaa. oon siitä täysin varma. siis tietty onhan mulla ongelmia, joo, mutta en oo antanu niiden tulla meidän väliin (oon pitäny asiat sisälläni) ja tuon takiahan olin valmis jättämään kaiken vanhan taakseni ja halusin alottaa täysin uuden elämän hänen kanssa, mutta viimeaikoina on tuntunu siltä ettei tuo halua olla enää edes missään tekemisissä mun kanssa, tai että ainakaan se ei halua mua tänne... (vaikka itsehän se mut tänne pyyti... ainakin niin mä muistan...) ja koko ajan (tän parin viimesen viikon aikana) se on lykänny sen muuttoilmotuksen ja mun kämpän irtisanomisen päivämäärääkin... millon ei jaksa ja millon ei ehdi ja ties mitä kaikkea... samat syyt kaikelle. (siis pikkuasioillekkin)

no okei onhan tää kaikki menny aika nopeesti, mutta kuka sitä aikaa kattoo kun on "rakastunu"... ja kun kaikki päätökset on tehty yhdessä ja monta kertaa oon kysyny ja varmistanu että onko nyt oikeasti tää kaikki okei niin  tähän mennessä on aina tullu vastaukseks tottakaita ja joojoota ja hymyjä ja pusuja päälle... mikä nyt yhtäkkiä on alkanu mennä niin vikaan? eikö miehet enää kestä parisuhteita..? oon ihan varma että se ei vaan halua mua enää, tai rakasta samalla tavalla, (no ei tietenkään kun alkuhuuma on jo menny ohi)... mieleen hiipii epäilys ettei se ole mua rakastanutkaan.

täähän on ihan selvä juttu, ei nää mun edellisetkään jätkät oo kestäny sitä että haluan sitoutua ja seurustella ja rakentaa yhteistä elämää OIKEASTI. niistä on ilmeisesti vaan kiva teeskennellä haluavansa samaa ja leikkiä sillä ajatuksella (ja samalla mun tunteilla ja mielenterveydellä), mutta eihän nämä sitä oo ennenkään tajunnu mitä ne mulle tekee, eikä tunnu tajuavan tämäkään.

kovasti on suunniteltu sisustuksia ja uusia huonekaluja ja vaikka mitä tänne "yhteiseen kotiin", mutta eipä taida niistäkään näillä näkymin tulla mitään.. en taida edes vaivautua purkamaan tai siirtämään loppuja tavaroitani tänne, en taida edes irtisanoa sitä kämppääni, sen verran hataralla pohjalla nyt tunnutaan liikkuvan.

eihän tuo edes puhu mulle kunnolla (tämänpäiväinen muutama lause sen pään sisäsistä mietteistä oli jo ihme), eikä oikeen tahdo tulla edes lähelle enää... valittaa vaan että miten me ei ikinä tehä mitään ja että sitä ahdistaa olla koko ajan vaan täällä... no toki onhan tää aika tylsää pitemmän päälle munkin mielestä, mutta enhän minä sitä estä kavereidensa luo lähtemästä! oon sanonukkin sen vaikka kuinka monta kertaa, mutta sitten kun se tulee koulusta niin valittaa sitten koko loppupäivän aina että miten väsyttää eikä jaksa tehä mitään eikä lähteä mihinkään...

mutta niin, tuli tässä sellanenkin juttu mieleen että nyt tuntuu vähän siltä kun tuo olis viemässä multa kodin alta... tai siis, enhän mä täällä virallisesti asu, mutta täällä on vaan ollu niin paljon parempi olla kun mun omalla kämpällä, että tää on melkein alusta asti tuntunu kodilta. varsinkin nyt kun suurin osa mun tavaroista ja kaikki elukatkin on täällä... noh, kyllähän se sanoo ettei se halua että mä lähden, mutta ei se voi mua siitä syyttää että siltä musta nyt vaan jumalauta tuntuu! yritän tehä kaiken mitä se haluaa, teen paljon enemmänkin kun se edes pyytää, teen ruokaa, siivoan, pesen pyykit, hoidan eläimet... mä jopa helvetti soikoon vedän sen perkeleen tekohymyn naamalleni kun se (varsinkin aamusin) tiuskii mulle ja sanoo niin pahasti aika useinkin että joudun itkua pidättelemään...

kun vaan tietäis että minkä helvetin takia...? miks just nyt? miks tässä käy taas näin?

jos kerron tasan tarkkaan miltä tuntuu ja puran tunteeni, menetän kaiken.
jos annan tunteiden viedä siihen mielentilaan miltä nyt tuntuu, menetän kaiken.
jos jatkan samaa rataa, menetän kaiken.
tietäispä vaan miten voin välttää kaiken menettämisen...
toivottavasti pelkään vaan turhaan.

miten voisin vielä pelastaa oman järkeni, pelastaa tuon yhen järjen, helpottaa sen olon takasin siihen hyvään mitä se oli vielä niin vähän aikaa sitten, ja kun voisin vielä pelastaa tän suhteen, olis kaikki hyvin... kun vaan saisin sen puhumaan siitä mitä sen pään sisällä liikkuu... haluaisin vaan että tän kaiken paskan vois käsitellä loppuun ja unohtaa... kun kaikki olis vaan taas hyvin... koska kaikesta tästä huolimatta rakastan tuota pikku paskiaista... varmaan enemmän kun itteäni, varmaan enemmän kun olis järkevää tai tervettä... kosku se on MUN pikku paskiainen, enkä perkele soikoon aio luovuttaa sitä näin vähällä, vaikka se helpompaa varmaan oliskin!

happyface

päivä alko sittenkin ihan hyvin, vaikka unta en saanukkaan koko yönä. :) muru lähti kouluun jo, kävin kuuden aikaan suihkussa, laitoin kahvit tippumaan, meikkasin, rasvasin jalat yms, herätin murun, juotiin kahvit ja nyt ajattelin alkaa siivoamaan, huonosta olosta ja väsymyksestä huolimatta. jos sais kerrankin tän kämpän sellaseen kuntoon ettei olis kaljalammikoita missään. :D jospa sit illalla nukuttais niin että sais sitä untakin.

tuntuu kyllä että tästä päivästä tulee tasapainoilua paniikkien ja säikähtämisien reunoilla mutta ei kai se nyt niin justiinsa ole :D ylipirteä olo...

niimpä niin...

uneton yö... pitkästä aikaa, enkä minä pidä tästä ollenkaan. aion valvoa niin kauan kun pystyn, jos ens yönä saisin nukuttua silleen järkevästi, eli aikasin nukkumaan ja aikasin myös ylös...

mikä siinä on kun tuo alkaa aina päissään tappelemaan mun kanssa? no okei tänään se joi "vaan" 8 kaljaa, mutta silti kun olis pitäny sänkyyn mennä, se onnistu ensin suututtamaan mut, lepyin ihan itekseni parissa minuutissa, sitten se alko vaan jatkamaan sitä, miten oon ollu muka niin huonolla tuulella vaikka tänään oli eka huono päivä mitä se on mulla nähny. sitten se peru sanansa, sano ettei se tienny minkä takia sano niin. noh, sitten sille tuli joku ittensä haukkumis-kohtaus ja angstas hirveästi... tietysti mulle tuli hirveän paha olo itelle kun sillä oli niin paha olo ja aloin syyttämään itteäni kaikesta. sitten tämä tokaisee että haluaa vaan nukkua...

tuli siinä sitten vielä pienempikin riita, kun halusin mennä olohuoneeseen kun tiesin etten saa unta ja tänä veti sitten melkein itkupotkuraivarit että "mene sitten jos et mua kestä!" huhhu... odotin siinä sitten että tuo nukahti ja hiivin pois makuuhuoneesta. voin kertoa että on ukolla PIKKUSEN hyvitettävää huomenna kun vei multa yöunet...

mutta mutta... niin, oli tänne tultava kirjottelemaan siks kun alko mielessä pyörimään taas niin paljon vanhoja juttuja, mitkä on niin ahdistavia että olin jo melkein unohtanu ne kokonaan. sitten ne aina pulpahtaa pinnalle jostain mielen syövereistä kun on muutenkin paha olo, ne vaan voimistuu ja sitten muistan lisää kaikkea paskoja asioita, enkä pääse niistä sitten millään muulla eroon kun keskittymällä johonkin muuhun.

tiedän etten ole vielä terve, ja tiedän että mun pitäis jatkaa terapiaa ja ottaa ehkä jopa lääkityskin käyttöön. tiedän, että mun pitäis ihan tosissaan alkaa pitää itestäni huolta ja että en sais antaa nyt taas periks kun oon näinkin pitkälle jo päässy... mutta. tuntuu vaan että oon tän viimeset puolitoista kuukautta eläny jotain satua, jotain unta, joka alkaa pikkuhiljaa rakoilla, menettää kiiltoaan ja alan nähdä sen sisälle, kaiken tän ah, niin valheellisen hyvänolontunteen ja pumpulimaisen ihanuuden rumaan sisukseen. pelkään että tästä tulee taas yks moka, taas yks mies jonka oon pettäny lupailemalla kauneutta ja onnellisuutta, mutta pilaan sen kuitenkin paljastamalla oman ruman sisukseni. (vaikka kyllähän tuo tiesi että mulla on ongelmia...)

ja taas mut revittäis auki ja kappaleiks. tällä kertaa vaan ei olis ketään auttamassa takasin kokoon. tällä kertaa jäisin täysin yksin, joten parempi pitää nyt kiinni ja varmistaa ettei tää ole mikään moka, niinkun kaikki edelliset.

mitä vaikeaa on muka siinä elämän hankkimisessa ?
mitä vaikeaa on muka hymyillä?
mitä vaikeaa on muka ulos lähtemisessä?
mitä vaikeaa on muka kavereiden näkemisessä?
mitä vaikeaa on muka onnellisuudessa?
-eihän siihen pitäis tarvita kun vähän energiaa, rakkautta ja tahtoa.
miksen vois siis pystyä siihen?

mikä siinä synkkyydessä niin viehättää taas... tuossa sohvalla maatessani mietin, miten voisin heittäytyä kokonaan Maickin kannateltavaks, miten voisin vaan lakata tekemästä mitään, makaisin vaan sängyssä päiväkausia puhumatta mitään... se ajatus houkuttaa, mutta tiedän etten voi tehdä niin. se kyllä houkuttaa... voisin vaan lakata yrittämästä, vajota itsesääliin ja vanhoihin traumoihin, sulkea silmät kaikelta hyvältä mitä mulla on, surra vaan mennyttä... mutta ei se oikeasti ole niin kiehtovaa tai hienoa. turvallista kylläkin, jotenkin sellanen olo että tuntuis kun menis kotiin jos tekisin niin... vanhasta tottumuksesta.

mutta ei enää. en ole enää sellanen, en suostu olemaan enää sellanen. nyt päätän edes yrittää kunnolla. päätän alkaa ulkoilemaan, pitämään huolta kropasta ja mielestä, koittaa pysyä niin positiivisena kun mahdollista, tehdä asioita mitkä tekee mut onnelliseks edes hetkeks, lakata stressaamasta turhia. yritän alkaa elämään niin, miten mä ansaitsisinkin elää. onnellisena. ehkei täysin, mutta pirun lähellä sitä.

arkiturhautuminen

jotenkin ollu jo muutaman päivän sellanen olo ettei tästä tuu yhtään mitään, kun vaan ostun kämpällä koko ajan enkä saa mitään aikaseks. haluaisin alottaa koulun taas, mutta tiedän ettei musta ole siihen. haluaisin jaksaa pestä hampaat säännöllisesti, syödä terveellisesti ja pitää muutenkin huolta itestäni, käydä ulkonakin päivittäin muutenkin kun tupakalla... mistä sais sellasta energiaa että sen jaksaisin tehdä?

tänään heräsin 7 ja 8 välillä ekan kerran, katoin kun tuo kulta lähti kouluun ja ajattelin nousevani kohta sen jälkeen. jäin nukkumaan ja heräsin taas joskus 9 aikaan. jatkoin taas uniani, taas heräsin 11 aikaan ja olin jo nousemassa, kunnes tyyny veti taas puoleensa liian vahvasti. lopulta sain itteni sängystä ylös klo 13:24 ja sitten olinkin nukkunut jo niin paljon että ärsytti, väsytti, heikotti ja oksetti.

jaksoin kuitenkin tänään vähän siivoilla, pestä pari koneellista pyykkiä ja tiskata melkein kaikki astiat, mitä olikin jo aikamoinen kasa. tein jopa taas ruokaa. muru pakotti mut syömään kun tuli kahden aikaan koulusta. se kysyi heti että oonko syöny ja sanoin rehellisesti että en. sitten se toi mulle lautasen sohvalle asti ja tuli viereen kattomaan kun otin makaroonilaatikkoa :)

pitäis jaksaa mennä omalle kämpälle pakkaamaan taas tavaroita. pitäis käydä lääkärissä, asuntotoimistossa, koululla ja kelalla... tehdä muutoilmoitus ja tuoda loput tavarat tänne, siivota kämppä... oikeastaan pitäis täälläkin siivota ja järjestää tilaa mun tavaroille... kun vaan jaksais ja sais aikaseks.

ehkä mun pitäis vaan repiä itteni väkisin aamuisin ylös, keittää kahvia ja juoda sitä pannullinen aamupalaks... pitäis alkaa käydä ehkä lenkilläkin. sekin antais jo energiaa kivasti. voisin alkaa maalaamaankin taas, se tuo mulle aina jotenkin niin kivan olon. pitäis vaan ennen sitä siivota tilaa tänne maalaustarvikkeille, tehdä "tukikohta" missä voin maalata, hakea ne kamat omalta kämpältä ja ostaa lisää niitä muutenkin :D huhhuh, miks kaiken pitää olla nyt niin kiven takana...

ehkä mä oon vaan laiska, ehkä mulla alkaa taas huonompi jakso, ehkä kaikki vaan tuntuu vaikealta, vaikka se ei sitä ole. en tiiä, mutta aion yrittää. onhan kesäkin tulossa, mulla on ihana poikaystävä ja oon saanu uusia kavereita, jotka ottaa vaikka turpaansa mun puolesta, sen on yks jo ainakin todistanu. :) elämä hymyilee, mutta miks mä en hymyile?

normal life?

mitähän sitä kertois...

noh, yks ilta tuo yks oli ihan sekasin, huuti mulle ja syytteli ties mistä, yritti heittää mut ulos täältä... noh, ei siitä sen enmpää, se johtu vaan viinasta. toivottavasti.

tuo sanoi mulle etten saa laihduttaa. en tiedä mistä tuo sen on tajunnut että haluan laihduttaa, mutta se pisti mut lupaamaan etten ala laihduttaa. oon kuulemma just hyvä näin. vähän pyöreänä.

kumpaakin meitä ahdistaa se, että ollaan vaan koko ajan täällä kotona, eikä käydä missään. itekkin oon sanonu monta kertaa että meidän pitäis käydä jossain useammin. kun vaan keksis jotain kivaa tekemistä välillä. eihän tää nyt hirveästi meidän suhdetta paina, mutta ottaahan se hermoon kun ei nähdä muita ihmisiä muuten kun kännissä, eikä me sillonkaan täältä mihinkään mennä. juodaan aina täällä ja kutsutaan kaverit tänne. vois, ja pitäis joskus mennä johonkin. olis vaan joku paikka minne olis kiva mennä.

jotenkin sellanen olo että pitäis ihan tosissaan ottaa itteään niskasta kiinni ja alkaa elämään niinkun oikeat ihmiset. koittais pitää kämpän siistinä, alkais käymään koulussa ja lenkilläkin ehkä. hankkis elämän! eihän tää voi mennä näin että oon vaan koko ajan kotona kullan kanssa, okei, ei siinä oo mitään pahaa, mutta pitäähän elämässä muutakin olla.

varsinkin jos nyt vauvaa yritetään, ei olla kertaakaan käytetty ehkäisyä, toivotaan vaan että tässä kuussa tärppäis kun viime kuussa ei onnistunu. kun saiskin sen pikkusen tuloilleen niin tuntuu että siitä lähtis asiat rullaamaan kovaa vauhtia eteenpäin. koska en mä jaksa itteni takia mitään muutoksia tehdä. okei, oon yrittäny parhaani mukaan pitää huolen että kämppä on siisti ja ruokaa kaapissa ja elukoilla kaikki hyvin, mutta sitten jos sais tietää sen että on vauva tulossa, kävisin koulun loppuun niin nopeasti että ihmiset ihmettelis ja hoitaisin terapiat, raha-asiat, kaikki... mutta niin kauan kun mulla ei oo yhtä hyvää syytä pitää huolta noista asioista, en jaksa edes yrittää.

toki oishan se parempi jos hoitais nuo ennen sen vauvan tuloa, pistäis hommat järjestykseen ja eläis vähän aikaa ihan rauhallista normi elämää, kävis töissä yms. mutta ei se mun kohdalla vaan käy niin. mun on ensin saatava se hyvä syy siihen että tekisin niin. ja ainoa tarpeeks hyvä syy siihen on se lapsi.

itsetunto???

niin, mitähän tälle nyt vois sitten tehdä... ihan hirveä olo koko ajan itestä. kyllähän tuo kulta yritti sitä tänään vakuutella että oon kaunis ja hyvä näin mutta en tiiä jaksanko uskoa... jotenkin sellanen tunne että mun pitäis olla nätimpi, laihempi, laittaa hiukset ja meikit joka aamu ja jaksaa pestä hampaat kaks kertaa päivässä, sheivata päivittäin ja liikkua... en vaan tiedä onko musta siihen. oon koko ajan niin väsyny ja unettomuuskin vaivaa taas, en tiiä miten saisin itteni parempaan kuntoon. no joo, pitäis sille terapeutille soittaa ja herätä aikasemmin ja kaikkea, en vaan helvetti soikoon jaksa! huoh, mikä mua nyt taas vaivaa...

oon syöny tosi epäterveellisesti viime viikot. ensin se oli ihan kivaa ja jännää, nyt se vaan alkaa oksettaa. moneen viikkoon en stressannu siitä mitä suuhuni laitoin, mutta nyt alkaa olla taas sellanen olo että oon täysi idiootti, epäonnistunut läski. toki oon syöny salaattia joka päivä ja jättäny leivät pois, mutta silti... jotenkin sellanen olo että se ei riitä. pitäis jättää niin paljon muutakin pois ruokavaliosta, syödä vielä enemmän salaattia... ehkä pelkästään salaattia... en tiiä. kaikki tuntuu nyt jotenkin niin hankalalta ja turhalta. en mä halua olla tällanen koko lopun ikääni. kaikista parastahan se olis jos voisin vaan syödä terveellisesti, vammailematta ja ahmimatta ja ahdistumatta siitä jos joskus syönkin jotain vähän rasvasempaa.

en vaan tajua miten saan tän kierteen loppumaan. miten pääsen tästä noidankehästä irti? aina kun alkaa ahdistaa tai elämä muuttuu, alan vaan ahdistella syömisistäni. kun vaan keksis jonkun toisen tavan selvitä. jonkun paremman. puhuminenkin on liian hankalaa, vaikka tiedän että mun pitäis tästä jollekkin puhua, jollekkin joka vois asialle jotain tehdäkkin, jollekkin joka vois auttaa.

to lose or not to lose?

jotenkin tekis mieli taas alkaa laihduttaa... katoin tänään Dieetit vaihtoon!-ohjelmaa ja siitä se ajatus sitten taas lähti... no oikeastaan aloin miettimään tätä jo pari päivää sitten, enkä viime yönä saanu nukuttua oikeastaan ollenkaan ku mietin vaan miten oksettavan lihava oon.

tai siis... okei, eihän se tervettä oo kun katon anoreksiasta kärsivien, jotain 30-40kg painavien tyttöjen kuvia ja mietin vaan että "eihän nuo ole edes vielä laihoja! ite ainakin jatkaisin laihduttamista vielä tuossakin vaiheessa enkä kehtais edes ottaa kuvia itestäni." sitten alkaakin ahdistaa se, etten ite edes ole lähelläkään sitä pistettä missä ne on, eli mikä hitto mä oon muka sanomaan tai edes ajattelemaan mitään tuollasta..?

kaikista naurettavinta tässä on se, että pelkään tuon yhden jättävän mut jos en laihduta. siis kun... eihän se oo sanonu mitään siihen päinkään että ei muka tykkäis mun ulkonäöstä tai mitään, päinvastoin, se on sanonu että oon kaunis ja se on vaan parempi kun mulla on muotoja, mutta silti jotenkin onnistun kääntämään nuokin pääni sisällä läskiahdistukseks.

voisin alkaa kyllä vähän rajottamaan syömisiäni, koska musta tuntuu että oon viimeaikoina syöny tyyliin enemmän ku 5-henkinen perhe syö koko kuukauden aikana... :D no ei nyt ihan, mutta kuitenkin ihan liikaa. pakko alkaa liikkumaan ja kattoa vähän mitä suuhuni pistän. alkaa ihan tosissaan ahdistaa kun katon itteäni, ei musta saa kaunista vaikka kuinka pitäis nättejä vaatteita ja laittais 10 kg meikkiä naamaan. oon todella pettyny itteeni.

ainoa huono puoli tässä on se, että menin avaamaan suuren suuni ja kerroin tuolle muruselle kaikista mun syömisvammailusta, eikä se anna mun enää tehdä niin. eli mun olis jotenkin salattava tää. eihän se tule onnistumaan mutta aion yrittää parhaani. täytyis hakea mun ruokapäiväkirja, vaaka, mittanauha ja thinspo leikekirja kämpiltä ja alkaa suunnittelemaan ruokavaliota ja tavoitetta... kun vaan keksis paikan mihin piilottaa ne kaikki, ettei tuo yks niitä löydä. en aio antaa edes sen tulla mun ja syömisvammailun väliin. koska mähän teen tän myös sen takia... eihän se voi siitä suuttua? eihän?

shadows

niin paljon on muuttunu siitä kun viimeks kirjottelin, toisaalta taas mikään ei oo muuttunu.

työharjottelun sain kunnialla loppuun, mutta sen jälkeen olis pitäny mennä kouluun, mihin en pystyny. tuskin pystynkään vielä pitkään aikaan.

mulla on poikaystävä, ollu melkein kuukauden sen kanssa. asunut sen luona. varmaan muutan tänne oikeastikkin tässä lähiaikoina. täällä on sellanen olo kun olisin kotona ja kaikki olis hyvin, ihan kun ahdistus ja kaikki ongelmat olis hävinny siinä samassa kun tapasin tuon yhden. mutta eihän se niinkään menny... toissailtana, hirveässä humalassa, otin taas terän käteen ja onnistuin siten suututtamaan tuon. ei olis pitäny, tiedän. ei ollu mitään syytä, tiedän. se oli täysin tyhmää ja turhaa, tiedän senkin. mutten tajua, miks tein sen. miksen pystyny vastustamaan sitä? ehkä asiaan vaikutti kuitenkin se, että juotiin kolme päivää putkeen... alkoholi ei vaan sovi mulle. ehkä asiaan vaikutti sekin, että juttelin sinä iltana yhden jätkän kanssa, joka yritti joku aika sitten raiskata mut... itkin parisen tuntia sinä iltana, vaikka yleensä en osaa itkeä. hävettää sekin perkele. itkeminen ei kuulu mun tapoihin.

kyllähän mä sen itekkin tiedän että nyt pitää taas alottaa terapia. ei vaan jaksais yhtään. mun psyka on ihan perseestä, eikä se edes halua myöntää sitä että mussa on oikeasti jotain päässä vialla, se vaan hokee koko ajan että "kyllähän sun nyt on pakko jotain aineita käyttää, mitä sä käytät? pameja? pilveä? kokaiinia?" miksei se vaan voi uskoa etten mä käytä huumeita, ja että mun ongelmat johtuu jostain ihan muusta... hermot menee.