long time, no ocean

on menny taas aika kauan edellisestä tekstistä... oon alkanu kirjotella ihan paperillekin mun mietteitä ja tunteita, joten kaikki ei tule tänne esille. oon ollu nyt muutaman päivän porukoilla, en muista kuinka monta, enkä oikeastaan edes välitä. sain pestyä kaikki mun matot ja lakanat, mutta silti kämpillä odottaa vielä aikamoinen kasa pyykkiä. huomenna taidan lähteä sinne takasin, tää luonnon helmassa oleilu saa riittää, kun joka ilta alan vaan ahmimaan, koska täällä on ruokaa. joka ilta kun oon menny täällä nukkumaan, oon ollu ihan ähkynä, ja kun oon miettiny, mitä oon syöny päivän aikaan, alkaa ahdistaa ihan hirveästi. tosin oon alkanu juomaan taas teetä, mikä auttaa mua jaksamaan vähemmilläkin kaloreilla, ja tekemään muutakin ku makoilemista ja netissä oleilua, eli ei mun pitäis olla lihonu kovin paljoa. varmuuden vuoks taidan olla pari päivää punnitsematta itteäni... ihan vaan ettei tuu ihan toivotonta oloa, koska sellanen ahdistus on muutenkin tiedossa, kun meen kämpille, että huhhuh... saas nähdä miten sitten taas jaksan ku ei Lassikaan enää oo siellä yötä mun kanssa, vaan pitää olla yksin. tulossa siis pelottavia ja yksinäisiä öitä... niitä odotellessa, voisin raahautua sänkyyn kipeillä jaloillani jotka melkein kantaa...

the pain will never go away

ei vaan jaksa. polvi paskana, mieli säpäleinä ja ilman tunteita. haluan lopettaa kaiken. mutta ensin haluan vetää pään sekasin. oon jo katellu hyvää sienipaikkaa, mutta en löydä mistään oikeanlaisia. tai no löysin, mutta ne oli jo pilalla. enkä saa edes pilveä mistään. säälittävää. juominen ei enää kiinnosta, se on jo niin nähty. jos pystyn huomenna kävelemään, meen varmasti ettimään sieniä. en keksi enää muuta.

krapula. polvi paskana, jalat täynnä naarmuja ja mieli riekaleina. miks piti taas juoda? noh, tein sentään jotain hyvääkin, hajotin kaks tappelua. ja noh, olihan sillon ihan kivaa, mutta nyt... en halua edes ajatella, vaikka mitään tyhmää en ite luojan kiitos tehny. silti tuntuu että haluan vaan pyyhkiä kaiken tapahtuneen pois, koko eilisen. en ymmärrä. vihaan tätä. vihaan itteäni.

vituiks menni sekin suunnitelma... en saanu rahaa vaikka kaikki mulle sitä selitti että kyllä sossusta saat! paskan vitut, rouva siellä sano etten saa senttiäkään ennen syyskuuta, joten saa nähdä kuolenko nälkään tässä kuukauden-parin aikana, kun ilmeisesti ihmiset pystyy nykyään elämään ilman rahaa. ei auttanu vaikka annoin lapun missä näky mun tilin saldo: 0,68 euroa. vittu! itkukohtauksen saattelemana takasin kotiin ja soitto äidille, joka ei pysty sekään auttamaan. kunpa olisin jo kuollu...

liian tylsiä.
mun hyvä terä on hukassa.
eihän tuolla paskalla saanu edes ihoa rikki.
ahdistaa.
en jaksa.
pitäis nukkua.
en pysty.
ajatukset vilisee päässä kuin muurahaiset.
haluan pois.
haluan että tää loppuu.
en pysty enää.

kunpa voisinkin sanoa että tilanne on parantunut, mutta kun ei ole. en pääse enää edes parvekkeelle tupakalle. poltan sisällä aika usein, liian usein. kävin tänään sentään ulkona, kun Lassi vei. takapihalla, keinumassa... huima lenkki. oon syöny ihan liikaa, oksettaa edes ajatella mitä vaaka näyttää huomenna... laihtuminen on pysähtyny. taas. (itsekuriton paska...) huomenna aikainen herätys, 10 ltä sossuun, kelaan ja apteekkiin. iltapäivällä jkl shoppailemaan Lassin kanssa. se haluaa piristää mua, joten se sano että huomenna mennään heseen syömään ku on käyty ostoksilla. (luuli kai että se helpottais...) mua vaan ahdistaa ajatuskin jostain ranuista ja hamppareista ja muusta sellasesta... oon jo tarpeeks läski muutenkin, tarviiko mua sit vielä oikeen lihottaa? sitäpaitsi se näki mitä mulle käy isossa ihmisjoukossa, ei hyvä. vähän epäilyttää koko reissu, mut kai siellä pärjää... vedettävä kännit sitä ennen tai jotain nii en panikoi... äh, en tiiä. ahdistaa. pitäis mennä nukkumaan että pääsee aamulla ylös.

crashing down

ahdistaa. oon ollu taas koko päivän kotona. heräsin kun terapeutti soitti, heti alko vituttaa. muuta en oikeen tästä päivästä muista, paitsi sen että vähän aikaa sitten iski hirveä ahdistus siitä miten paljon tavaraa mulla on makuuhuoneessa. revin kaikki alas seiniltä ja vein muutamia tavaroita kaappeihin ja muualle piiloon. alan seota varmaan lopullisesti, eikä siihen auta mikään, eikä sitä voi pysäyttää. oudointa tässä on se, etten halua tappaa itteäni. haluan vaan hautautua omaan epätodelliseen ja sekavaan maailmaani. en jaksa enää välittää muista en mistään mitä ympärillä tapahtuu. haluan vaan olla oman pääni sisällä, niinkun oon ollu jo muutaman viikon. haluan hävitä pääni sisään, upota ajatusteni syliin enkä enää ikinä nousta sieltä. vaikka tiedän, että kaikki siellä on harhaa, se tuntuu todellisemmalta kun tää niin kutsuttu maailma. mikään siellä ei ole feikkiä. kaikki on totta, eikä valhetta edes tunneta. siellä kaikki on aidosti joko hyvin tai huonosti. ainakin tiedän varmaks kaiken mitä tapahtuu. haluan sulkeutua sinne, en halua enää ulos.

wake up to reality

sinne meni sekin hyvä olo. ei tuo yks taida oikeen tajuta että se eristää mut muusta elämästään. torstaina se on menossa pitsalle toisen muijan kanssa, vaan kaverin, mut silti... ei se oo edes esitelly meitä, vaikka ollaan oltu jo aika kauan yhessä. jotenkin ahdistaa että se haluaa olla sen kanssa kahdestaan ja tehä kaikkea kivaa, käydä ulkona sömässä... miksei se ikinä vie mua mihinkään syömään? miksei me koskaan mennä mihinkään? miks ollaan vaan aina mun luona? ihan kun se ei haluais että ihmiset näkee mut tai jotain... se haluaa pitää mut erillään kaikesta muusta, kaikesta normaalista. mä tuun hulluks jos en pääse pois täältä. tuun hulluks jos me ei ikinä käydä missään yhessä. miksei tuo voi tajuta sitä pientä tosiasiaa etten jaksa aina vaan odottaa sitä? tätähän tää on, se on töissä 8:30-16:00 ja sit se tulee tänne, syö, kattoo vähän telkkaria mun kanssa ja lähtee taas johonkin, yleensä bänditreeneihin. en jaksa enää odottaa päivät pitkät sitä että se käy täällä pyörimässä ja häipyy taas. ehkä hyviä miehiä ei oo olemassakaan. tai sitten vaadin vaan liikaa. tai mut on tarkotettu olemaan yksin. eihän tästäkään mitään tuu.

what a feeling

oon onnistunu jopa laihtumaan kaikesta huolimatta! ja tänään ollu muutenkin hyvä päivä ainakin tähän asti, varmaan eilisen sekoilu- ja itkukohtauksen takia. sain purettua pahaa oloa pois. itkin, tärisin ja olin hysteerinen jotain tunnin tai pari, sitten helpotti kun Lassi laitto mut nukkumaan ja anto rauhottavan. se tuntuu oikeasti välittävän musta. ensimmäistä kertaa pitkään aikaan on ihan hyvä rauhallinen olo, edes peiliin tuijottaminen ei ahdista, vaikka söin tänään ranskalaisia. tosin söin vaan n. puolet pienestä annoksesta, ettei mee pilalle tää mun projekti. :) mutta voisin tänään tehä jotain, ajan ehkä kuntopyörällä, tai käyn kissojen kanssa ulkona.

ahdistus. en uskalla mennä vaa´alle kattomaan paljonko painan. tuntuu että oon lihonu ainakin tonnin. maha roikkuu, reidet löllyy eikä mikään oo hyvin. vihaan itteäni kun en saa läskiä persettäni ylös sohvalta. vihaan sitä etten pysty olemaan syömättä. vihaan sitä että joka päivä teen ruokaa ja syön sitä "normaalin" annoksen, eli ihan liikaa. eikä sekään auta että syön laihdutuspillereitä, ei ne tuo lohtua tähän ahdistukseen. haluan olla laiha, kaunis. mutta mistä saan motivaation tehdä itestäni sellasen? en ymmärrä, mikä mua vaivaa. oon laiska. saamaton ja tyhmä. pakko saada jostain nyt inspiraatio laihduttamiseen. päätin, etten ansaitse mitään kivaa ennen kun paino on tippunu 6 kiloa. alkaa nyt.

waiting for the end to come

olo huononee päivä päivältä. vajoan taas pohjalle. tiedän sen. pitäis jaksaa liikkua tästä huoneesta, mutta en jaksa. pitää tänään lähteä hakemaan kolmatta kissaa. en tiedä miten jaksan senkin reissun. kaikki voimat ja motivaatio on menny. en jaksa enää muuta kun maata sängyllä ja kuunnella musiikkia. en vaan jaksa. pehmolelu kainalossa ja peitto korvilla. kunpa jaksaisin vielä. vielä yksi päivä, vielä yksi... ja sitten tulee toinen. ja kolmas. mutta en pysty ajattelemaan sitä. elän minuutti kerrallaan, muuten hajoan. pidettävä kiinni pienistä elämäni riekaleista, muuten vajoan pohjamutiin, enkä pääse enää ylös. ei kukaan minua sieltä saisi irti. hautautuisin ja lopulta katoaisin. en olisi enää. haluan kuitenkin olla, vaikka se tuottaa kärsimystä ja tuskaa. en halua luovuttaa vielä.

pride

ah, vihdoinkin voin olla ylpeä itestäni. pystyin lopettamaan syömisen yhteen kauhalliseen keittoa ja pieneen annokseen salaattia. :) ja silti niin täys olo että meinaa tulla oksennus. ah, ihanaa. <3

uusi päivä ja uudet kujeet

heräsin siihen ku Lassi lähti töihin. mitähän hemmettiä sitä tänään sitten keksis... päässä pyörii vaan lihottavia ruokia ja se, kuinka en saa enkä ansaitse syödä niitä. en ole laihtunut ollenkaan koko viikolla, koska ratkean syömään aina iltaisin kun tuo yks tekee aina ruokaa ja se vaan tuntuu syövän ja syövän ja syövän... miten joku voi syödä niin "normaalisti"? se määrä ruokaa tuntuu ihan uskomattomalta, en varmaan ikinä pysty syömään yhtä paljon, ilman että tulee kauhea morkkis.

masennuskausi alkaa mennä ohi. tunnen sen, koska on kauhea olo siitä kun eilen sekopäissäni sotkin makkarini, ja tuntuu, että tänään se on pakko siivota, tai jotain pahaa tapahtuu. se on siivottava. sitten siivoan koko lopun kämpän. oksettavaa katsoa kun ympäriinsä lojuu pulloja ja kasseja ja vaatteita. en kestä. mania tulee, kohta se iskee kunnolla. toivottavasti tällä kertaa en ratkea juomaan. tai syömään. se on ainoa asia mitä pelkään. tällä hetkellä...

a little something to keep me alive, and a little something to kill myself with

miksen voi vaan päättää, haluanko olla yksin vai en? oon joka päivä puolet yksin ja puolet Lassin kanssa. kun oon yksin, toivon että se tulis jo. sitten kun se tulee, haluan että se lähtee. en tajua. en edes halua koskea siihen kun se on täällä. ja sitten kun oon yksin, en halua tehä mitään muuta ku käpertyä sen kainaloon ja puhua sille. mikä helvetti mua oikeen vaivaa? ajattelin kysyä siltä, voisko se vaikka huomenna jättää tulematta tänne. haluan välillä tuntea ikävää, alkaa ahdistaa kun se on joka päivä täällä. se on liian lähellä, oon päästäny sen liian lähelle. haluan sen kauemmas, että voin päästää sen taas vähän lähemmäs.

jaksoin sentään raahata itteni kauppaan, joka on tuossa n. 300 metrin päässä. mukaan lähti aski tupakkaa, light energiajuoma ja kahvijuoma, jota en todellakaan ansaitse. poltin tupakan, laitoin kahvin jääkaappiin ja avasin energiajuoman. pakko näyttää pirteältä kun Lassi tulee. muuten se alkaa kyselemään mun syömisiä. se sano laittavansa mulle ruokaa kun on meidän kuukausipäivä, muusia, mun lempparia... en ansaitse sitä. en millään tavalla. unohdin ostaa lehden, että voisin leikellä kuvia ana-kansioon. voiskohan se tuoda mulle yhen lehden... pakko saada vähän thinspoa, vanhat kuvat koneella ei paljon lämmitä... pakko saada tehdä jotain konkreettista. tällä kertaa onnistun. on pakko onnistua. mä pääsen vielä 50:een ja sitten 45:een... mun täytyy päästä.

i´m falling

syön tällä hetkellä 15 pilleriä päivässä... eilen piti olla terapia, mutta en jaksanut mennä sinne. en vaan saanut itseäni ylös sängystä. tänään olen syönyt yhden leivän, päällä juustoa ja kurkkua. ja tietysti 2 laihdutuspilleriä, masennuslääkkeet yms. en halua syödä enempää. voin kuvitella miten kaikki rasva jää makkaroiksi lantiolle, voin tuntea sen. en halua sitä. haluan laihtua. haluan pienemmäksi kuin koskaan. haluan olla pieni, laiha, kuin keiju. mutta tällä hetkellä näen peilistä vain ruman, läskin peikon.

tuskallista

eilen tuli taas joku kohtaus... päätä särki yhtäkkiä niin paljon etten pystynyt edes kävelemään. huusin, huusin ja itkin. karjuin tuskasta. sitten lähti näkö.

kunpa pääsisin sinne magneettikuvaan jo... alkaa pelottaa, etten oikeasti näe talvea enää. mutta eipä se tunnu ketään muuta kiinnostavan. jos yritän puhua jollekin, vastaus on aina sama: ei sulla mitää oo, et sä kuole. mistähän neki sen tietää perkele, onko ne ollu mun pään sisällä kattomassa? tuskin. eikä sairaalastakaan oo kuulunnu mitään, että millon se mun kuvaus olis.

odotus on tuskaa.

and the days go by...

koko viikon on masentanu, odottanu sitä yhtä joka päivä vähintään 10 tuntia. tänään meidän piti olla koko päivä ihan kahestaan, mutta tämä päätti taas lähteä johonkin ja tulee taas vasta illalla...

päivät valuu hukkaan, aika menee ohi. minä pysyn tässä, paikallani. jumissa tässä olotilassa ja tunteessa.

kävin hakemassa viimesillä rahoillani kaks päkkiä lonkeroa. tänään jätän syömisen välistä. juon vaan. ja kun lonkerot loppuu ja sade lakkaa, käyn hakemassa lisää rahaa ja meen baariin. ihan kun se jotain ratkaisis.

oon vaan väsyny tähän kaikkeen. kun vois vaan lopettaa.

krapula-aamun mietteitä...

tänään alkaa karppaaminen! nyt mä sen alotan ku tuo yks anto jopa luvan siihen. ja sekin alkaa samaan. voi että tuli hyvä olo kun se ehdotti sitä. ainakin se pystyy jotenkin pysymään mun syömisen ja laihduttamisen ajantasalla tällä tavalla. rakastan. <3

this is what i´ve been waiting for

kerrankin ihminen joka ei vaan hoe "kyllä sun pitää syödä, syö syö syö" ... tää on jotain niin mahtavaa kun kerrankin joku ottaa tosissaan ja se jopa ehdotti kompromissia, se syö, mitä mä syön. samalla "dieetillä" ollaan nyt. se ei halua jättää mua yksin tän kanssa. se sanoo kyllä, jos mulla menee yli. se pitää huolen. muttei sentään kyttää mua. rakastan.

loneliness is killing me

tää on taas niin tätä... mikään ei oo hyvin, muut juo ympärillä eikä huomaa vaikka mulla on itku kurkussa, tai sitten ne vaan ei halua huomata sitä... lihakset nykii, tärisen ja haluan kuolla. itkukohtaus alkaa millon tahansa enkä kehtaa sanoa sitä edes ukolle... yksinäisyys, varsinkin sosiaalinen yksinäisyys on perseestä. ihmisiä ympärillä, mutta silti tuntuu kuin olisin yksin maailmassa. yksin oman elämäni raunioilla. vois vetää perseet ja kuolla. mieli tekis, mutta riittääkö pokka?

tietämättömyys

komia mustelma kyynärvarressa labrojen jäljiltä... lääkäri soitti tänään niiden tuloksista, muttei se osannu sanoa niistä mitään. käski mennä uudestaan, mut ei osannu sanoa millon pitäis mennä. koita tässä nyt sitten pitää ittes kasassa kun ei ammattilaisetkaan osaa sanoa yhtään mikä on vialla. kun vois vaan olla terve, kaunis ja onnellinen... turha edes yrittää kun mitään noista en ole enkä tule koskaan olemaankaan.