äklötys

erehdyin tuossa kattelemaan noin vuoden takaisia kuvia itestäni ja hyi helvetti kun ne oli kauheita! löyty vaan yks kuva mihin olin edes naamani osalta tyytyväinen, ja siinäkin kaikki kaulasta alaspäin oli jotain niin hirveää että huhhuh! jospa noista kauhukuvista sais vähän enemmän motivaatiota laihtumiseen... ehkä tänä kesänä olisin vähän paremmassa kunnossa... hyi saatana! peiliin kattominenkaan ei ole yhtä paha kun kuvien kattominen... vaikka ei se peilikään mikään mun paras ystävä ole, oksennus ei oo kaukana kun sellasen ohi kävelee ja sattuu sinne vilkaisemaan. miten musta onkin tullu tällanen oksettava läskikasa taas ihan huomaamatta..? nyt on tehtävä jotain tälle asialle, ihan oikeasti! en suostu enää tähän iänikuiseen voivotteluun ja läskiahdistukseen, nyt on tehtävä muutos ja vähän äkkiä! alkaa TÄNÄÄN.

huhhuh... ihmeen hyvin sain itteni ylös sängystä, vaikka aluks tuntukin ettei jalat kanna edes huoneen ovelle. keittelin aamukahvit ja nyt odottelen että siskon mies hakis mut töihin mökille... mun pitää siivota siellä joku vintti, jee jee. tai no onhan se ihan kivaa kun ei koskaan tiiä mitä sieltä löytyy. nyt on kuitenkin vahva tunne että siellä on pelkkää roinaa.

roinasta tulikin mieleen että oon tässä ajatellu kämpän siivoamista, taas vaihteeks. haluan ihan tosissaan kaikki turhat tavarat pois sieltä ja niin vähän tarpeellisiakin kun vaan on mahdollista. tai siis... mitä hittoa mä muka teen jollain keskeneräisellä sukalla? :D no joo, täytyy nyt kattoa että mitenkä on inspiraatiota siivota, kun viikonloppuna sinne meen. veikkaan ettei siivoaminen ole kyllä päällimmäisenä mun mielessä...

syömisistä sen verran että jostain kumman syystä en nyt sitten olekkaan saanu vähennettyä syömistä, vaikka aamulla ja päivällä en mitään syökkään. illalla taas on koko ajan pakko mättää jotain naamaan. onneks oon kuitenkin syöny enemmän salaattia kun laki sallii, ja eilenkin salaatin kanssa pelkkää kalaa ja toisella kerralla kanaa. leipää ei oo luojan kiitos tehny edes mieli. täytyy vaan jatkaa tuolla salaattilinjalla niin kauan että saa sitten vähän annoskokoja kuriin, kai. onhan mulla toki noita pillereitäkin vielä jäljellä, vois niitä syödä niin ei olis koko ajan kauhea nälkä. hoen vaan itelleni koko ajan että kyllä tää tästä, kyllä tää tästä, siihen syömisen (syömättömyyden) opetteluun menee vaan vähän aikaa. hmm no jaa, ei menny viimeks, mutta nyt kai sit menee. en tiiä.

mutta nyt valmistautumaan töihin ja sitten koko päivä hiki hatussa niin palaapahan ainakin muutama kalori. :)

sainkin tänään kuulla ettei mulla ole enää mitään mahdollisuuksia käydä koulua loppuun. ihan kiva silleen kun oon kaikkeni yrittäny ja nyt sitten tällanen pieni isku vasten kasvoja. nyt oon ihan hukassa että mitä teen, kaikki mun suunnitelmat ja haaveet meni tuulen mukana. alan sitten varmaan sossupummiks, kun musta ei mihinkään muuhun ilmeisesti ole.

teen kuitenkin sen verran kouluhommia että isän kanssa aletaan tehdä remonttia mökille, mutta sen jälkeen lopetan koko paskan. ihan turhaa mun on edes mitään yrittää, joten ihan sama. vitut koulusta, vitut elämästä, vitut saatana kaikesta!

aion lopettaa terapiankin. ihan tälleen BTW... turha sielläkään on enää käydä kun ei se mitään auta. ja se eukkokin on sanonu jo monta kertaa ettei mua voi auttaa niin mitä vittua mä oikeen pelleilen sielläkään?

tulipas aggressiivinen teksti, mutta ei voi mitään. nyt jos koittais saada nukuttuakin nii ois hyvä...

tänään on ollu harvinaisen outo päivä... aamulla olin pirteä ja suht hyvällä tuulella, mutta sitten yhtäkkiä mieliala heitti totaaliseen ahdistukseen ja surullisuuteen. taisin jopa itkeä vähän, mitä ei kovinkaan usein tapahdu. haahuilin ympäri kämppää ja jäin tuijottamaan ikkunasta ulos vaikka kuinka pitkäks aikaa enkä saanu ajateltua mitään. oli vaan aivan kamala olo. en saanu edes kunnolla henkeä, vaikka ei kyllä mikään paniikki tms ollu.

seuraava askel olikin sitten ruokakomerolle... siellä ei onneks ollu mitään nopeeta mässyruokaa, joten jouduin odottamaan syömistä melkein tunnin, kun tein omenapaistosta. siihen tuli kyllä ihan liikaa rasvaa ja sokeria, mutta söin kaikki. melkein tuli saman tien ylös, mutta pidin pintani. kun kerran välttämättä halusin syödä, niin täys olo on sitten kestettävä. päätin kyllä että se oli viimenen niin rasvanen ruoka vähään aikaan... vieläkin tuntuu suupielissä sellanen rasva-olo... ajatuskin oksettaa. miten pystyn syömään sellasta paskaa?!

huomenna aamupalaks jugurtti ja kahvia, sit keskustaan käymään koululla ja terapiassa. ja sen jälkeen ois lähtö porukoille, varmaan perjantaina sit takasin sieltä. mietin että ehkä tää ahdistus johtuukin tuosta... pohjimmiltaan se kyllä johtuu pelosta.

en oo vielä valmis valmistumaan koulusta ja aikuistumaan ja joutumaan työelämään, en vaan pysty siihen. jo jonkun aikaa ollu tosi juureton, mihinkäänkuulumaton olo ja pelko tulevasta. miten voisin olla muka valmis olemaan aikuinen kun en oo koskaan saanu olla edes lapsi enkä teini? mun elämä on ollu pelkkää ongelmista selviytymistä, enkä oo ehtiny ajatellakkaan sitä, mikä haluan olla "isona", tai edes että kuka hitto mä oikeen olen... helvetti, täytän pian 21 enkä vieläkään tiedä miten pitäis olla ja elää! ihan PIKKASEN epäonnistunu luuseriolo. en mä kuitenkaan halua sossupummiks päätyä, mutta tällä hetkellä se näyttää ainoalta vaihtoehdolta... miks pitää pelätä muutoksia näin paljon...?

jospa huomenna olis jo vähän parempi päivä...

Why am I still here?

oon tässä jo muutaman päivän miettiny sitä, miks oon vielä hengissä? en olis koskaan kuvitellu eläväni näin pitkään, mutta tässä sitä ollaan.

päivät kuluu sohvalla tai sängyssä maaten. en jaksa tehdä mitään, en jaksa edes kunnolla ajatella. olen vaan ja odotan että jotain tapahtuis. no eihän täällä mitään tapahdu.

peilikuva kasvaa, turpoaa ja muuttuu oksettavammaks. mihin mun itsekuri on taas hävinny? kai se katos sitä mukaa kun mun syömisiä alettiin vahtia... miks ihmisten pitää huolestua heti kun muutama kilo tippuu? ehkä ne vaan välittää tai jotain... MUTTA. minäpä en jaksa enää katella tällasta läskiä peilikuvaa, joten ajattelin tässä taas alkaa laihduttamaan.

pakko repiä jostain energiaa. en halua elää loppuelämääni sohvalla maaten ja lihoen ja laiskotellen, tekemättä mitään.

huomenna terapian jälkeen porukoille. alan tekemään remonttia isän kanssa. siellä ei onneks tarvii ajatella syömisiä, kun joka päivä aamusta iltaan töissä ja kaapit täynnä hedelmiä, vihanneksia ja kasviksia. täytyy vaan keksiä keino niiden juusto- ja voipakettien kiertämiseks... ne on mun suurimmat kompastuskivet laihduttamisessa.

voisin alkaa ehkä juomaan kahvia, jos siitä sais edes sen verran energiaa että saisin itteni raahattua lenkille. onhan mun nyt jotain pakko tehä, tällä viikolla oon lihonu 2 kg joten jos tää meno jatkuu niin oon kohta sellanen pallo että laihdutus on jo liian myöhäistä.

ajattelin alottaa taas "silppuamisen" eli kuvien leikkelyn ja liimaamisen kansiooni. jospa siitä sais vähän lisää motivaatiota tähän. olis päätettävä tavoitekin ja ruokavalio ja kaikkea... hemmetin pääsiäinen tulee sotkemaan kaiken, koska koko suku kokoontuu syömään ja kun se ruoka on ehkä parasta mitä tiedän niin ei hemmetti, miten selviän siitäkin? vielä kun se ei oo mitään maailman kevyintä ruokaa... huoh, ahdistus.

vois opetella ottamaan tän vähän rennommin, ettei just panikois tollasia tilanteita etukäteen vaan kattois rauhassa miten menee. on siis opeteltava pistämään itelleen kampoihin.

tänään ohjelmassa siivousta, pyykinpesua ja muistilistojen tekemistä. huomenna pitää pakata, käydä koululla ja terapiassa ja sit porukoille lähtö.

hmm no se...

jo noin kolme viikkoa juomatta... tää on pelottavaa. oon tosi väsyny, alkuviikon makasin vaan sohvalla ja tuijotin telkkaria tyhjillä silmillä.

sitä alkaa pikkuhiljaa tajuamaan, että kohta olis taas aika tehdä päätöksiä ja valintoja. eli pitäis saada koulu loppuun, sit miettiä mitä teen seuraavaks, jatkanko opiskelua, missä, menenkö töihin, mihin, muutanko muualle vai jäänkö tänne, jatkanko eläkkeellä elämäni tuhlaamista vai otanko kokonaan uuden suunnan..? liikaa kysymyksiä, niin vähän vastauksia.

huomaan vammailevani syömisen kanssa taas. vaikka olo on suht normaali, positiivinenkin jollain tasolla, enkä sekoile enää läheskään yhtä paljon kun ennen, oon jotenkin jumissa. ihan kun nurkkaan ajettuna. en uskalla tehdä päätöksiä, lykkään niitä eteenpäin ja välttelen ihmisiä ja vastuuta. johonkin päin tästä olis liikuttava, mutta minne?

pelkään muutosta. helvetti, pelkään kaikkea. en uskalla elää. en uskonut edes selviäväni hengissä näin pitkälle, niin miten voisin tietää, mitä nyt pitää tehdä? on niin orpo olo. juureton, pelokas, mihinkäänkuulumaton ja sekava tunne kaikesta.

kaks asiaa on varmoja: koulu on käytävä loppuun ja mun on saatava lääkitys. nyt ei oo pitkään aikaan ollu mitään lääkettä säännöllisessä käytössä, ja sen kyllä huomaa. unet on taas hävinny ja välillä nukun ihan liikaa. päivät menee lamaantuneena sohvalla. juttelen ihmisten kanssa tajuamatta, mistä puhutaan. jään tuijottamaan kavereita kesken niiden lauseiden ja yritän ymmärtää mitä ne sanoo. puhuminen tuottaa ongelmia, en osaa muodostaa enää sanoja. pään sisällä ne on selviä, mutta niiden ulos päästäminen on vaikeaa. ajattelen joka sanan moneen kertaan ennen kun uskallan sanoa mitään, etten vaan menis möläyttämään mitään tyhmää.

aika kuluu pitäen itteäni edes jotenkin kasassa. laihdutuspillerit tuo turvaa, ruoka tuntuu pelottavalta ja samalla turhalta. ruokahalua ei ole enää ollenkaan, enkä edes maista mitään jos syön. ja ilmeisesti syön, koska paino pysyy samassa tai saattaa vähän noustakkin välillä. ehkä laihdutus tois paremman olon taas? siihen voin edes vaikuttaa. muuten kaikki onkin vähän turhan sekavaa ja tuntuu vaikealta ja pelottavalta.

pitäis kai puhua jollekkin...

huomasin haluavani olla normaali. ainoa huono puoli siinä on se, etten osaa enkä uskalla edes yrittää olla normaali. elämä tuntuu pelottavalta jo nyt. jotenkin juureton olo. ei mitään suunnitelmia tulevaisuudelle. haluaisin toisaalta vaan jäädä tähän tilanteeseen missä oon nyt, toisaalta taas palata menneisyyteen ja jollain tasolla haluaisin alottaa ihan kaiken alusta, puhtaalta pöydältä. en vaan joko pysty tai uskalla tehdä mitään noista. koulu on pakko käydä läpi, mutta en ole valmis menemään töihin, eikä mua kiinnosta opiskellakkaan mitään.

tää kaikki tuntuu niin turhalta ja merkityksettömältä, ja oon ihan varma, että jonkun ajan päästä mun elämältä putoaa taas pohja. tuntuu että luisun vääjäämättä syvään kuiluun, enkä voi hidastaa tai pysähtyä mitenkään. pohjaa ei vielä näy, mutta tiedän että tuolla jossain se odottaa, että minä iskeydyn siihen ja hajoan taas. mutta onko siellä tällä kertaa ketään odottamassa, valmiina kokoamaan mua kasaan? pitääkö mun tehdä tällä kertaa se kaikki täysin yksin? pystynkö siihen edes?

about the W-word

eli siis painosta... luulin lihoneeni ihan älyttömästi, mutta ei tuo 2 kiloa nyt niin paha kai ole... nyt kun oon porukoilla niin tulee huomaamatta syötyä ihan hirveästi, koska täällä on niin paljon ruokaa, eikä ne oo missään järjestyksessä, toisin kun mun luona. kämpillä kaikille ruokatarvikkeille on omat paikkansa, minkä ansiosta on helppo laskea ateriat ja kalorit etukäteen. täällä taas... kaikki on päällekkäin ja sekasin jääkaapissa ja komeroissa, pelkkä jääkaapin oven avaaminen ahdistaa, mikä johtaa siihen että otan sieltä vaan ensimmäisenä käteen osuvat ruuat ja syön ne paniikinomaisessa mielentilassa. en tajua miksen voi olla vaan syömättä... jotenkin täällä ollessa syön useammin kun normaalisti, koko ajan on muka nälkä. kun taas kämpillä ollessa voin olla päivänkin syömättä ihan helposti. mikä tässä paikassa saa mut syömään? miks mun itsehillintä pettää täällä aina niin pahasti?

lonely

bloggailu on jääny vähän vähemmälle, koska koneeni on täys paska.

mitähän tässä nyt selittäis, huoh. no joo, oon porukoilla käymässä pitkästä aikaa, ja mut jätettiin taas yksin... voi kyynel! eilen illalla mietin asioita, varsinkin mun välejä perheeseeni, noh eihän siinä voinu muuta kun itkeä. oon edelleen katkera kaikille muille mun perheenjäsenelle, paitsi vanhemmalle isoveljelle. mikään ei voi korvata niitä menetettyjä muistoja ja varsinkin menetettyä lapsuutta. nyt kun katon miten esim. isä jaksaa touhuta mun serkun lapsien kanssa vaikka kuinka, tulee vaan mieleen että miksei se tehny mun kanssa mitään tuollasta... tai siis... mikä mussa on vikana kun ei se halunnu viettää aikaa mun kanssa edes sillon kun olin pieni? nythän sen ymmärtää, koska oon hullu. ( siinäkin sellanen jännä juttu että äiti tuntuu brassailevan mun hulluudella jokaiselle vastaantulijalle, kun taas kaikki muut käyttäytyy kun mulla ei mitään ongelmia ois koskaan ollukkaan. oikeastaan ne käyttäytyy niinkun mua ei olis koskaan ollu...)

no mutta, tuollanen pieni avautuminen, en jaksa nyt kaikkea kirjottaa kun pää hajoaa pelkästä ajattelemisesta.