tuntuu että kaikilla muilla on oma tarkoituksensa tässä elämässä. minulla ei. tai on. nimittäin kärsiä ja kusta asiani niin pahasti että se on varmaan surkeuden maailmanmestaruus. tällä hetkellä oon vaan väsynyt ja haluaisin vaan nukkua elämäni loppuun asti. en kestä tyhjää todellisuuttani. en kestä sitä etten ole saanut mitään aikaan enkä tule saamaankaan, koska mun pääni ei salli sitä.
oon epäonnistunut ihmisenä. en ole yhteiskuntakelpoinen enkä varmaan koskaan tule olemaankaan. miten musta voiskaan tulla sellanen, kun kaikki mitä yritän, kusee kintuille, eikä mun hermot riitä yrittämään uudestaan. kaikki muut ympärillä omaavat elämän. on kavereita, koulua, töitä, lapsia. menoja ja toimitettavia asioita, tarkka päämäärä. mulla ei. mä vaan ajelehdin. en kuulu minnekkään, enkä omista mitään edellä mainituista. paitsi joitakin kavereita, joiden kanssa ei kyllä tule hirveästi aikaa vietettyä. en tiedä edes miksi. kai niillä on omia menojaan niin paljon. tapailevat toisiaan.
muutama vuosi takaperin asiat oli vielä jotenkuten mallillaan. sillon mulla oli elämä. terapiaa, kavereiden näkemistä, baareissa norkoilemista yms normi nuorten juttuja. nyt en ole enää nuori, mutta en ole kyllä aikuinenkaan. jotain siltä väliltä. katsoi sitten mun elämää miltä kantilta tahansa, oon joka asiassa välivaiheessa. epämääräinen tuhero kahden viivan välissä.
jos jaksaisin, alkaisin pitää taas mielialapäiväkirjaa ja käydä terapiassa. harmi vaan en voi käydä missään terapiassa, koska oon edelleen koditon, joten mikään laitos ei voi ottaa mua listoilleen. paitsi osasto, mutta en mä sinne halua enkä voi mennä. kuka mun koirasta huolehtis?
vanhempiakaan ei vois vähempää kiinnostaa mun tilanne. haluavat vaan eroon musta koska niillä on itsellään joku aviokriisi... oon ollut koko elämäni ajan katkera niille jo pelkästään siitä että synnyin. miks niiden piti tehdä mut kun kummallakaan ei ihan selvästikään missään vaiheessa ollut aikomustakaan pitää musta minkäänlaista huolta... koko elämä on ollu yhtä paskaa lapsuudesta lähtien. vähemmästäkin tulee jo hulluks, sitten kun vielä lisätään päälle kaikki mitä mulle on tapahtunu nuoruuden ja "aikuisuuden" aikana, ei olis mikään ihme vaikka olisin seinähullu. ehkä mä oonkin, mutta peitän sen vaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti