voin hyvin. kaksi sanaa joita en hirveen usein sano, ainakaan tosissani. tällä kertaa voin sanoa. en edes tiedä miks. ehkä tuo koiran tuoma virkeys ja aktiivisuus näkyy sitten mun mielialassa, tai lääkkeet on vihdoin ottanu ja tehonnu oikealla kombolla. ehkä se on ne kumpikin yhdistettynä. ehkä se on tää etäisyys jonka oon ottanu omista asioistani. ehkä, ehkä, ehkä. sitähän tää on.
tajusin just että en tunne itteäni ollenkaan. tuskin kukaan tuntee. en tiedä mitä elämältä haluan, enkä tiedä muutenkaan itestäni mitään. kuin olis jonkun muun ruumiissa ja kaikki tuntuu uudelta ja oudolta. muistotkin tuntuu ihmeellisiltä, en tajua miks oon tehny asioita joita oon tehny, mikä mut on ajanu tekemään niinkun oon tehny...
ihan kun elämä olis vaan menny viivana ohi ja nyt oon pysähtyny ja saanu mahdollisuuden miettiä ja nähdä niitä hätäratkaisuja joita oon joihinkin väleihin ehtiny tyrkkäämään. ihan kun olisin kaahannu autopilotilla viimeset 10 vuotta, vailla minkäänlaista kontrollia minkään suhteen.
jos nyt alottais sellasen verkkaisemman elämän, miettis asioita oikeasti ennen kun tekee päätöksiä. mun tukkeutuneiden, vaurioituneiden aivojen toimintavauhdilla siis ainakin kolme päivää yhteen päätökseen mietintä-aikaa. siis ihan oikeasti. mun aivot ei toimi sen nopeammin.
jospa tuon muuton jälkeen yrittäis taas elää, ehkä rakentais itelleen sen oikean elämän, ei mitään pintaliitoa puuteroitujen nenien alla, pinta maalattuna kauniiksi viedäkseen huomion muualle jalassa roikkuvasta menneisyyden rumasta pallosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti