huomasin haluavani olla normaali. ainoa huono puoli siinä on se, etten osaa enkä uskalla edes yrittää olla normaali. elämä tuntuu pelottavalta jo nyt. jotenkin juureton olo. ei mitään suunnitelmia tulevaisuudelle. haluaisin toisaalta vaan jäädä tähän tilanteeseen missä oon nyt, toisaalta taas palata menneisyyteen ja jollain tasolla haluaisin alottaa ihan kaiken alusta, puhtaalta pöydältä. en vaan joko pysty tai uskalla tehdä mitään noista. koulu on pakko käydä läpi, mutta en ole valmis menemään töihin, eikä mua kiinnosta opiskellakkaan mitään.

tää kaikki tuntuu niin turhalta ja merkityksettömältä, ja oon ihan varma, että jonkun ajan päästä mun elämältä putoaa taas pohja. tuntuu että luisun vääjäämättä syvään kuiluun, enkä voi hidastaa tai pysähtyä mitenkään. pohjaa ei vielä näy, mutta tiedän että tuolla jossain se odottaa, että minä iskeydyn siihen ja hajoan taas. mutta onko siellä tällä kertaa ketään odottamassa, valmiina kokoamaan mua kasaan? pitääkö mun tehdä tällä kertaa se kaikki täysin yksin? pystynkö siihen edes?