wake up to reality

sinne meni sekin hyvä olo. ei tuo yks taida oikeen tajuta että se eristää mut muusta elämästään. torstaina se on menossa pitsalle toisen muijan kanssa, vaan kaverin, mut silti... ei se oo edes esitelly meitä, vaikka ollaan oltu jo aika kauan yhessä. jotenkin ahdistaa että se haluaa olla sen kanssa kahdestaan ja tehä kaikkea kivaa, käydä ulkona sömässä... miksei se ikinä vie mua mihinkään syömään? miksei me koskaan mennä mihinkään? miks ollaan vaan aina mun luona? ihan kun se ei haluais että ihmiset näkee mut tai jotain... se haluaa pitää mut erillään kaikesta muusta, kaikesta normaalista. mä tuun hulluks jos en pääse pois täältä. tuun hulluks jos me ei ikinä käydä missään yhessä. miksei tuo voi tajuta sitä pientä tosiasiaa etten jaksa aina vaan odottaa sitä? tätähän tää on, se on töissä 8:30-16:00 ja sit se tulee tänne, syö, kattoo vähän telkkaria mun kanssa ja lähtee taas johonkin, yleensä bänditreeneihin. en jaksa enää odottaa päivät pitkät sitä että se käy täällä pyörimässä ja häipyy taas. ehkä hyviä miehiä ei oo olemassakaan. tai sitten vaadin vaan liikaa. tai mut on tarkotettu olemaan yksin. eihän tästäkään mitään tuu.