eilen tuli taas joku kohtaus... päätä särki yhtäkkiä niin paljon etten pystynyt edes kävelemään. huusin, huusin ja itkin. karjuin tuskasta. sitten lähti näkö.
kunpa pääsisin sinne magneettikuvaan jo... alkaa pelottaa, etten oikeasti näe talvea enää. mutta eipä se tunnu ketään muuta kiinnostavan. jos yritän puhua jollekin, vastaus on aina sama: ei sulla mitää oo, et sä kuole. mistähän neki sen tietää perkele, onko ne ollu mun pään sisällä kattomassa? tuskin. eikä sairaalastakaan oo kuulunnu mitään, että millon se mun kuvaus olis.
odotus on tuskaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti