despair

okei uus suunnitelma: kun pääsen kämpälle, tilaan netistä erilaisia laihdutuspillereitä (vahvimpia tietenkin), sit nakitan äidin ostamaan mulle ruokaa (eli hedelmiä, jugurttia ja light-limuja), ja sit kun mun kaikki rahat on menny noihin pillereihin, laskuihin ja tupakkaan, ei mun oo edes mahdollista syödä liikaa, koska en voi ostaa mitään. :D no okei toi vaatii vielä vähän lisää suunnittelua ja hiomista, mutta ne pillerit ainakin tilaan, enkä varmasti osta mitään muuta kun noita yllä mainittuja, koska sen tietää mihin se taas johtaa. (hävisin nimittäin taistelun yhtä perunarieskaa vastaan...) oon niin heikko ja säälittävä eikä mulla oo yhtään itsekuria ja sietäisin saada selkääni. onneks jos huomenna äidillä on aikaa niin käyn tai siis käydään siivoamassa mun kämppä, siinä meneekin taas reippaasti se pari tuntia ainakin, koska tällä kertaa haluan siivota sen niin puhtaaks ettei sitä enää puhtaammaks saa vaikka kuinka hinkkais. vaihdan myös järjestystä, koska haluan jotenkin unohtaa kaiken sen paskan mitä siihen paikkaan yhdistän pääni sisällä. eli jos saan sen näyttämään erilaiselta, ehkä siellä tuntuukin erilaiselta. ehkä sinne olis sitten mukava mennäkkin. like a new beginning... jos tän muutoksen jälkeen saisin inspiraatiota tehdä muitakin, niinkun tää mun tyyli ja ulkonäkökysymys, liikunta, syöminen (syömättömyys), ehkä jossain vaiheessa koulu ja terapiankin vois sitten joskus alottaa uudestaan, ehkä. tän mun painon takia kiellän iteltäni paljon asioita, esimerkiks shoppailun ja kylillä pyörimisen kavereiden kanssa. tuntuu etten ansaitse sitä, ja muutenkin ahdistais vaan, kaikki ne ihmiset ja niiden katseet, tuntuu että kaikki kattoo mua silleen että "vittu mikä läski." itsetunto 0 taas vaihteeks. jospa se siitä lähtis taas kohoamaan kun paino tippuu edes siedettäviin lukemiin... oon huomannu että mun itsevarmuus kasvaa sitä mukaa kun paino laskee. sillon kun olin vielä sen noin 62kg, olin ilonen, energinen ja tuntu hyvältä liikkua kavereiden kanssa, en tuntenu selässäni niitä arvostelevia katseita niin paljoa. nyt taas en uskalla edes yrittää ihmisten ilmoille menemistä, koska oon niin pettyny itteeni, niin varmaan kaikki muutkin on, pakkohan niiden on! laihempana olin niin ylpeä itestäni, ja se ylpeys vaan syveni mitä pienemmäks luvut puntarissa muuttu. nyt taas tuntuu että tää paha olo, pettymys ja itseinho kasvaa joka päivä, vaikka nuo luvut pysyy samassa. se tuntuu vaan olevan merkki heikkoudesta, epäonnistumisesta, rumuudesta. ahdistus ja masennus alkaa taas nostaa päätään, eikä minusta ole tappelemaan sitä vastaan. ainoa keino on laihduttaa, eli jokainen ateria tuntuu siltä, kun pakottaisin itteni syömään myrkkyä. tiedän, että se on vaan luonnollista, kun on nälkä, mutta pidän enemmän siitä tyhjyyden tunteesta, kun ei ole syönyt koko päivänä mitään, kun siitä, kun pureskeltu ruoka pyörii suussa, valuu takerrellen kurkusta alas ja painaa mahassa. joskus jopa luulen tuntevani, miten kaikki se ruoka settuu ympäri kehoa rasvapalleroiksi ihon alle. sillon haluan vaan oksentaa kaiken ulos, mutta harvoin pystyn edes siihen, mikä saa olon vielä pahemmaksi. miten vaikeaa voi muka olla oksentaa!? sormet kurkkuun ja siinä se, vai mitä? ei. mulla se ei onnistu niin, joudun raapimaan kurkkuni melkein verille ennen kun mitään tulee pihalle, jos tulee mitään. yökkäilen kyllä kovasti, mutta lopputulos on usein vaan se, että saan pihalle vaan muutaman hassun ruuanmurun ja nesteitä. oon pettymys jopa reflekseissäni... huoh, voisin kuolla.