porukat tulee kai huomenna takasin... en tiiä onko tää talo nyt tarpeeks siisti sitä varten, no onhan tää, siistimpi kun sillon kun tulin tänne. oon ollu nyt ainakin neljä päivää puhumatta kenellekkään, siis puhunu, kirjotellu oon kyllä. siskojen piti tulla käymään täällä, pitämässä mulle seuraa, tuoda lapsetkin.. eipä oo näkyny. jännä miten en tunne pettymystä, tiedän vaan että tässä tilanteessa mun pitäis olla pettyny. en vaan tunne edelleenkään mitään. paitsi odotusta. odotan ens viikkoa, että saan rahaa ja haen kaks uutta ihanaa kissaa asumaan saman katon alle.
oon miettiny paljon sitä muuttoa, kattellu asuntoja yms... haluan jo pois, haluan jo mennä eteenpäin, alottaa uuden elämän... eihän se maisemanvaihto kaikkea ratkaise ja samat ongelmat mulla on sielläkin, mutta tuntuu että mä pääsen irti jostain pahasta, kun lähen. vapaudun jotenkin, voin tehä enemmän asioita mitä haluan. siellä ei oo kukaan vahtimassa, mitä teen, millon ja kenen kanssa... voin alottaa kunnolla syömisen vähentämisen, tutustua uusiin mielenkiintosiin ihmisiin... en jaksais odottaa.
haluaisin kans matkustella. haluaisin käydä ainakin pariisissa, tokiossa, new yorkissa, lontoossa, kyotossa, kiinassa... kaikkialla. jos olis rahaa niin lähtisin heti ekaks matkoille ja sitten vasta muuttaisin tampereelle.
selkään ja päähän sattuu ihan hirveästi... hankala löytää asentoa missä ei sattuis johonkin, selkä on pahin. johtuu varmaan tuosta sängystä.
haluan jo kämpille. maalaamaan, piirtämään, kattomaan leffoja, siivoamaan... elämään omaa elämääni. täällä aika vaan valuu hukkaan enkä voi tehä oikeen mitään, mikään ei inspiroi, kaikki tuntuu turhalta ja tyhjältä, eikä mulla oo ollenkaan sitä samaa visiota mikä mulla on kämpällä, kun maalaan tai kirjotan tms... tää paikka imee mun inspiraation kuiviin. kaikki on niin arkista pakkopullaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti