sellanen olo...

että himoitsen kaikkea pehmeää, villaista ja lämmintä... tai siis, kun kattelee kuvia laihoista tytöistä joilla on päällä ylisuuri villatakki, söpöt karvatossut tai -kengät, tulee sellanen olo että aaw, mäkin haluan olla tollanen, noin söpö, kaunis, siro... kaikkea. mutta en ole, joten... ei muuta ku treeniä horo, treeniä... tänään syöny 1186kcal ja liikkunu sen 1h 40min~ eli mun pitäis tällä menolla laihtua aika nopeesti, ilman ketoosioloja, minkä suhteen mulla on aika ristiriitaset tunteet, btw. mutta tässä kävi taas näin, mä en osaa liikkua kohtuudella, koko ajan tekee mieli vaan tehä jotain, meen taas maaniseks eikä siitä oo hyvä seurannu ennenkään... aina kun mä alan liikkumaan, saan siitä ihan uskomattoman boostin, enkä pysty sitten enää lopettamaan. sit jää unet ihan liian vähälle, mikä johtaa siihen, että menee vielä lujempaa, mikä taas johtaa siihen että mun harhat lisääntyy ja voimistuu, mikä puolestaan johtaa pahimmassa tapauksessa taas totaaliseen lamaantumiseen ja sitä kautta mahdollisesti (ainakin tässä tilanteessa) lopulliseen sekoamiseen... onneks oon tällanen itseäni ja muita liikaa analysoiva kyyninen paska, että oon tajunnu laittaa tuon kierteen merkille, eli osaan pelätä ja järjestellä asioita etukäteen. en vaan osaa vieläkään pysäyttää tuota... hillitä kyllä jotenkin, mutta en pysäyttää.

oon miettiny tänään aika paljon joulua... mä varmaan tuun viettämään sen joko yksin kämpillä tai sit daddylla tai osastolla... enkä tiiä yhtään, miten mä selviän... eka joulu ikinä ilman porukoita... ja muutenkin koko muuta perhettä; 2 siskoa ja niiden miehiä ja yht. 6:tta lasta, 2 veljeä ja niiden (avo)vaimoja, elukoita, vanhempia, sitä hirveetä hössötystä... tänä vuonna me kaikki ollaan erillään, vanhemmat lähtee ulkomaille ja sisarukset viettää joulua omillaan, mutta entäs minä? siskot halus että menisin joulukuuks niille, mutta en mä voi. en halua että lapset näkee mut tässä kunnossa, enkä halua näyttää niille huonoa esimerkkiä kun poltan... ja muutenkin... en mä kuulu siihen kuvaan. kaikilla niillä on omat perheensä ja ympyränsä, mä oon yksin enkä kuulu minnekkään. mietin myös sitä, että jos nyt menen sinne osastolle niin kuka tuo mulle esim. vaatteita jos niitä tarviin, kun äiti ei oo maisemissa sen loman aikana? se on ainoa joka jaksaa auttaa ja jolla tuntuu olevan edes vähän mielenkiintoa mun asioihin... tuntuu niin yksinäiseltä ja turhauttavalta kun huomaa, että muilla menee niin hyvin ja ite on vaan tällanen... enkä oo saanu mitään aikaseks, eihän mulla ole edes miestä... tai naista... mulla on vaan mun elukat ja harhat, ei muuta. oon kyllä ajatellu yhtä vastausta tuohon ongelmaan, mutta oon päättäny lykätä sitä siihen asti, että pärjään ilman lääkkeitä ja muutenkin elämä vähän paremmalla tolalla, mutta ei siitä sen enempää, koska nyt pitäis tehä se mahdolliseks. kysymys kuuluu: miten? 

 analysointi jatkukoon...