nyt tapahtu se mitä oon aina pelänny, eli mä söin. ja söin. ja söin ja niin edelleen. varmaan viikon edestä ruokaa ahdettu sisään ja vieläkin muka tekis mieli jotain. se alko siitä ensimmäisestä suupalasta. huomenna ihan tosissaan se salaattipäivä, muuten ratkeaa maha ja lähtee järki.
yhessä vaiheessa itketti tosiaan ihan hirveästi, mutta en osannu itkeä. oli niin tyhjä olo, siis henkisesti tai silleen, miten sen nyt selittääkään... en tuntenu mitään, mutta halusin vaan itkeä ja romahtaa. en pystyny. I´ve been standing up so long, I never learnt how to crawl...
mua pyydettiin baariin... en taida lähteä, haluan vaan nukkua tän olon pois. maha on niin täynnä että sattuu. siis ihan oikeasti SATTUU. eikä muutenkaan huvita nähdä ketään eikä puhua kellekkään, haluan vaan unohtua. mikä siinä on, kun sillon kun haluais että edes joku muistais, sillon ei kukaan muista, mutta sitten kun haluaa unohtua, tuntuu ettei saa hetkenkää rauhaa. tänäänkin olis ollu kaks ihmistä (erikseen) tulossa käymään, mutta sanoin ettei käy. ja nyt toinen niistä yrittää saada mut baariin...
tyydyin käymään tupakilla alaovella, kun kerran pyydettiin. siinä mun sosiaalinen elämä tällä hetkellä. ahdistaa nähdä ihmisiä, en osaa enää puhua mistään kenellekkään. oon jumissa. jumissa tässä olotilassa, eikä mikään eikä kukaan saa mua enää täältä ylös. olis ehkä sittenkin pitäny mennä sinne osastolle... mut se on myöhästä nyt. voi ahdistus ja itketys. huimat 3 kyyneltä valuu poskilla, siinä kaikki mihin pystyn nyt. tyhjyys valtaa alaa taas. miksen vois olla joku muu... tai kuollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti