pyörittelen koko ajan päässäni ajatusta osastosta... leikin sillä. en osaa ottaa sitä vakavasti... tää on ihan outoa. en tiiä mitä mä tekisin. haluan vaan hajota, ja haluan että mulla olis joku, joka kokoais mut taas kasaan, pitäis huolta... muutama päivä sitten, en muista millon, T tuli mun luo kun oli kai huolissaan, poltettiin tupakat ja yritin puhua sille, en vaan saanu sanoja ulos... se huokaili ja katto mua... se näytti niin... en mä edes tiedä miltä... surulliselta kai.. se sano että mun pitäis nukkua, levätä... kun se oli lähdössä, mä halasin sitä pitkään ja se puristi mut itseään vasten, sillon mä halusin romahtaa, alkaa itkemään ja sanoa että mä en kestä, auta mua... mutta mä päästin irti kun silmät alko kostua, hymyilin niin ilosesti kun osasin ja sanoin kyllä mä pärjään. miks? miks mä uskottelen kaikille että mä pärjään, kun selvästi en pärjää!?
VASTALAUSE:
kyllähän mä pärjään, oon jopa alkanu tiskaamaan! oon oppinu pitämään kuria itelleni, en enää sekoile ihan mitä sattuu, enkä satuta itteäni. oon alkanu jopa syömäänkin ihan normaalisti, ja ilmeisesti just sopivasti, kun ei oo paino noussu kovinkaan paljoa. sit mä vielä jaksan treenailla, tänäänkin poljin kuntopyörää samalla kun katoin telkkaria. ja kävin kaupassa ilman rauhottavia. tosin T oli mukana mutta silti. vitut mua mikään vaivaa, oon vaan nukkunu liian vähän, siitä se johtuu. ku saan unirytmin kohilleen niin kaikki on taas hyvin, en mä mitään osastoja tarvii, otan vaan rauhassa ja yritän parhaani. oon jo muutenkin paljon parempi ku esim. vuos sitten, sillon yritin hypätä sillalta, nyt ei tulis mieleenkään. mitä vittua mä oikeen valitan, mullahan menee kaikki niinkun pitääkin. kahvia, liikuntaa, ruokaa ja unta. mitä muuta mä muka enempää tarviin? mun pitäis vaan opetella olemaan valittamatta. itserakas tunnevammanen laiska paska! ole hiljaa ja TEE jotain! ei se valittamalla parane! 
MUTTA: 
kyllä mussa täytyy jotain olla vikana, eihän tää tämmönen ole normaalia! joo menee "paremmin" mutta ei sekään oo hyvä että en tunne mitään... tai no tunnen, mutta vaan hetkittäin, ja sekin vähä on paniikkia ja pelkoa... MÄ EN JAKSA!!! joo säälittävää valittaa ku ei tarvii käydä kouluakaan vaan saa istua päivät pitkät kotona, tehden pelkkiä välttämättömyyksiä, mutta kun en jaksa tehdä oikeen edes niitä! siivoaminen jää aina kesken enkä jaksa enää edes nostaa posteja lattialta viereiseen kaappiin, keittiössä on ainakin 3 täyttä roskapussia ja parvekkeella lisää... eihän se olis iso vaiva, mutta mä en vaan saa pakotettua itteäni tekemään yhtään mitään. edes raahautua parvekkeelle tupakalle... joo kyllähän mä jaksan tehä välillä vaikka minkä näköstä, mutta välillä taas... en mitään. oon vaan. makaan sängyllä. enkä edes ajattele. tunnen itteni täydelliseks epäonnistujaks. 
ÄITI sano että oon jo niin monta vuotta paininu ongelmieni kanssa, että nyt pitäis ottaa kunnolla selvää että mikä mua oikeen vaivaa ja mennä osastolle... että siellä saisin kunnollista terapiaa ja siellä oltais paremmin kartalla mun "sairauksista"... i wonder... se kuvittelee vieläkin että ku meen sinne niin sieltä tullessani oon ilonen ja tavallinen (täydellinen kopio mun siskoista...) tai jotain... no EN TIETENKÄÄN OLE!!! jumalauta että pistää ärsyttämään kun ei se tajua yhtään! toisaalta, miten se vois tajuta kun ei sillä oo käsitystäkään siitä mitä mun päässä liikkuu... harvoilla on, mutta ei kenelläkään sellasella, joka pystyis sille mitään tekemään. (miksen mä vaan puhu suutani puhtaaks ja kerro mun terapeutille ja lääkärille kaikkea?) kaikista helpointa olis vaan unohtaa kaikki... ihan kaikki. noh, sitten ku muutan pois, sitten mä unohdan, tai ainakin yritän. asioiden penkominen olis liian tuskallista ja loppujen lopuks olisin taas samassa pisteessä kun nyt, ellen vielä pahemmassa...

MITÄ MÄ TEEN!?