hm, liikaa edelleen, mutta ei voi mitään. lupasin eilen, että en enää oksenna, joten nyt ei saa alkaa taas ahmimaan... pitää keksiä tekemistä. onneks J lupas potkia mut kävelylle joka päivä, jos se piristäis ja sais ajatukset muualle... sitä mä oonkin kaivannu, että pääsen ulos, selvinpäin. yksin en uskalla lähteä mihinkään ilman lääkkeitä tai viinaa, mutta jos nyt vähän rohkaistuis kun joka päivä kävis jossain.
eilen oli... outo päivä. olis iltaan asti yksin, en saanu mitään aikaseks, makasin vaan... ehkä siks että oon kipee, ehkä siks että jumitin taas. J tuli käymään just kun olin menossa nukkumaan, ja juteltiin. se kuunteli mun huolia, mä sen naishuolia. aika outoa toisaalta, mutta ihan mukavaakin. se katto mun perään niin kauan että olin nukahtamaisillani, koska se kai pelkäs (turhaan) että otan yliannostuksen. olin aika sekasin joo, mutta pari rauhottavaa nii kummasti helpotti. ja nukuin koko yön kun pieni possu. :D en yleensä nuku noin hyvin, mutta Tenoxit toimii mulla tosi hyvin ilmeisesti. :)
tänään vähän pirteämpi päivä, sain jopa käytyä suihkussa. väsyttää vieläkin, mutta eilen päätin, että tänään mä en vaan makaa sängyssä tai sohvalla koko päivää, koska tää kämppä näyttää taas ihan hirveältä. pitäis siivota, pestä pyykkiä, tiskata, putsata kissanhiekkalaatikko, vaihtaa lakanat, ruokkia käärme ja käydä kaupassa. tuntuu ihan ylivoimaiselta, mutta päätin, että jos saan edes siivottua ja tiskattua, niin saan tänään syödä tomaattikeittoa. nii ja pitäähän mun käydä siellä kävelylläkin, mutta sitä mä oikeastaan odotan. ihana päästä ulos. otan kyllä rauhottavat varmuuden vuoks mukaan, jos mennään keskustaan.
oon päättäny yrittää taas, ihan kunnolla. yritän saada päätäni vähän selvitettyä. aion sanoa sille mun terapeutille, että lopettaa sen paperisodan jauhamisen, että hoidan sen kyllä ihan ite, keskitytään nyt vaan siihen, mitä mun pään sisällä liikkuu, ja mikä mua oikeasti vaivaa. tosin mun seuraavaan terapiaan on vielä yli 2 viikkoa, mutta sitä ennen mun pitää saada ne mun paperit kuntoon. ja soitan sinne perkeleen koululle että missä mun tehtävät viipyy. mun piti saada ne jo pari kuukautta sitten, tätä menoa en ikinä pääse takasin kouluun. ja tammikuussa, kun mä menen sinne, mä yritän parhaani myös pysyä siellä. haluan tehä nyt edes jotain kunnolla loppuun asti, oon luovuttanu liian monessa asiassa.
mun pää on aika kieroutunu, haluan parantua, mutta en missään nimessä lopettaa anailua. edes mun terapeutti ei tiedä, että vammailen syömisen kanssa, koska en halua, että kukaan estää mua. toisaalta taas pelkään, että se nauraa mulle päin naamaa että "et sä voi olla anorektikko ku oot noin läski!" tai jotain vastaavaa... haluan vaan olla pieni, siro, hauras ja kiltti. mun pitää vaan opetella olemaan sellanen, ja ottaa se naamari pois mun kasvoilta, mikä väittää että oon kova ja kestän mitä vaan. kun todellisuudessa pieninkin loukkaus sattuu tosi paljon, ja välillä tekee vaan mieli juosta pois ja piiloutua peiton alle itkemään... mutta en mä voi niin tehdä, kun kaikki luulee mua niin erilaiseks. ne on aina luullu niin, ja siks tietysti käyttäydyn niin. ne kai haluaa mun olevan sellanen... en tiedä.
ahdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti