mun luona kävi tänään 3 ihmistä. yks toi mun vara-avaimen takasin, yks haki saman avaimen itelleen ja kävi mun puolesta kaupassa, kolmas kävi lähinnä toteamassa, että oon vielä hengissä. ei tainnut pitää näkemästään, kävi tupakalla parvekkeella ja lähti.
äiti soitti aamulla. kuullosti vittuuntuneelta. muistutti huomisesta terapiasta. kai sinne olis mentävä.
todellisuudentaju on ollu vähän häilyvää viimeset päivät... tänäänkin yli puolet päivästä makasin vaan. en kuullu enkä nähny mitään, en tuntenu ruumistani. pelkästään sen raastavan pahan olon, joka saa mut haluamaan kuolemaa. väkivaltaista kuolemaa. järkyttävää kuolemaa. traagista, lähes koomista kuolemaa. se halu on niin voimakas. repiä itsensä kappaleiksi, rintakehänsä auki, pitää sydäntään kädessään ja puristaa, kunnes... nähdä oman viimeisen sydämenlyöntinsä. verisen, raadellun itsensä. pelkästäinhosta ja vihasta itseäni ja maailmaa kohtaan, haluan sitä. missä on se "mutta"?
vaivun siihen pimeyteen. turvalliseen, ei minkään makuiseen tai hajuiseen. pelkkää pimeää, pelkkää tyhjyyttä ympärillä. vain se tunne. hetkeltä tuntuneen 2-tuntisen jälkeen havahdun ja huomaan käteni täynnä hiuksia, sotkua ympärillä... takaisin tässä paskassa, valheellisessa, pinnallisessa maailmassa. tunnen palan kurkussani. maistuu oksennukselta. oksensinko? ilmeisesti ainakin yritin. jalkani revittyinä uudelleen auki, lakanassa ja housuissa verta. mitä tapahtui? "raisui no tsubomi sakaseyou" -annetaan kukkien kukkia itsemurhan yritykselle... päätä kivistää. onko musiikki ollut koko ajan noin kovalla? hiljaisuus. sydän hakkaa rinnasta ulos. jopa se haluaa kuolla. "olet elossa, joten ole hyvä ja kuole" missä on se "mutta"??
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti