ahdistus

ihan kamala olo... tekee mieli vaan painua maan alle eikä enää ikinä näyttäytyä kenellekkään. oon miettiny kanssa taas osastoa, kun nää mun mielialat heittelee taas aika vaarallisesti, eilen tartuin terään taas pitkästä aikaa, ja jo muutamana päivänä oon halunnu niellä kaikki mun lääkkeet. pari kertaa on ollu jo purkki kädessä, mutta viime yönä tapahtu jotain sellasta, mitä en voi edes kuvailla. kuulin erään tärkeän ihmisen sydämen sykkeen, mutta muuten oli ihan hiljasta. kuulin pelkästään sen. ja siinä oli niin lämmintä ja turvallista... se oli ihan uskomaton tunne... mä haluan ELÄÄ. ihan oikeaa elämää. mutta miks se on muka niin vaikeeta? en mä halua kuolla, vaan parantua. mutta miks en jaksa yrittää kovemmin? mikä siinä muka on niin vaikeeta? ja mitä ne kaikki diagnoositkin tarkottaa? mitä mun pitää tehä että paranen? oon yrittäny puhua mun terapeutille kaikista mun traumoista, mutta se on liian raskasta. pelkään hajoavani ihan kokonaan, jos alan puhumaan siitä kaikesta... nykyään mulle annetaan terapia-aikoja ihan liian harvaan. ihan kun mua ei vois enää auttaa, ihan kun se olis turhaa käydä siellä... kun oikeastaan tarviisin terapiaa vielä vähintään sen pari kertaa viikossa... pelkään että vajoan taas sinne synkkyyteen, missä olin kesällä. pelkään sitä, että en jaksa pitää huolta itestäni tai lemmikeistä. en jaksa edes oikeen käydä suihkussa, pestä hampaita, harjata hiuksia... oon lopussa, vaikka kuinka yritän alottaa kaiken alusta. seuraava terapia on vasta ens kuussa, enkä tiiä, selviänkö sinne asti. oon liian väsyny. liian väsyny olemaan ja yrittämään yksin. ainoa asia, mihin mulla on edes joku kontrolli, on syöminen. eilen en syöny, ja tänäänkin vasta illalla tein pastaa, josta söin alle puolet. krapulan takia en edes olis pystyny syömään enempää, ja meinasinkin oksentaa joka suupalalla. mun pitää lopettaa juominen. kokonaan. siitä seuraa vaan pahaa, ja tää puhelimen hukkaaminen on saanu mut ihan sekasin. tuntuu, että maailma kaatuu, ja mun on pakko päästä pois. johonkin, missä mun ei tarvii huolehtia mistään muusta kun itestäni. johonkin, missä mä en voi tehä tyhmyyksiä. johonkin, missä saan apua. johonkin, missä mä voin hajota kokonaan, ja mut autetaan takasin kuntoon. kyyneleet valuu pitkin poskia ja rintaa, lattialle asti,enkä voi lopettaa itkemistä. mä haluan jättää tän kaiken paskan taakseni. ja siihen on vaan kaks vaihtoehtoa: kuolema tai pakko yrittää kovemmin, mutta kun oon yrittäny parhaani jo niin kauan,mutta se ei tunnu riittävän, en tiiä mitä mä teen... miksei kaikki vaan vois olla toisin? miks musta piti tulla tällanen? miksen mä pysty edes tiskaamaan? mikä mussa on vialla? eikö kukaan näe mun kuoren läpi? vai näkeekö, mutta ei halua sekaantua? vai onko se totta ettei mua voi enää auttaa? yritän parhaani, mutta ei se riitä. eikä varmaan tuu koskaan riittämäänkään. mitä mun perhekkin oikeen ajattelee kun oon tällanen? kaikki muut sisarukset on täydellisiä, menestyneitä... musta ei taida koskaan tulla mitään. olis niillekkin parempi, jos mua ei olis. niiden ei enää tarviis piilotella mun asioita, eikä niiden tarviis hävetä mua enää.ne oli oikeassa, kun ne sano, etten mä pärjää. ne oli ihan oikeassa. oon yrittäny parhaani, mutta ei se riitä. eikä se tuu koskaan riittämään. oon työkyvyttömyyseläkkeellä jo 20-vuotiaana! en saa itteäni raahattua edes koululle, en edes lähisiwaan. en pysty enää mihinkään. olis vaan parempi, jos kuihtuisin pois. tai katoaisin. miksei vois kääntää aikaa taaksepäin? tekisin kaiken toisin, mun olis pitäny pysyä siellä osastolla. ja lähteä sieltä vasta, kun olisin ollu terve, mun olis pitäny kertoa kaikki, ja kun isä sano että tää on kaikki sen syytä, olis pitäny sanoa suoraan että niin on.sen takia tää kaikki alko, mutta miksei kukaan tajunnu antaa mulle apua edes sillon kun ekan kerran huomattiin, etten oo kunnossa? miksei tähän puututtu ajoissa? ja miksen saanu kertoa kenellekkään siitä? miksen saanu koskaan puhua? häpeättekö te mua niin paljon, välitättekö te yhtään, "vanhemmat" ja "perhe"? ja minkä takia sä "veli" hakkasit mua? ja kun otin yliannostuksen, mikset tullu tänne? miks sanoit vaan "mene lääkäriin", mikset tullu tänne, kun olin kuolemaisillani? sä olisit voinut tulla, ja viedä mut sinne itse, olisit voinut varmistaa, että varmasti selviän. mutta tyydyit vaan laittamaan tekstaria... mitä mä oon tehny, että te kaikki haluatte vaan kieltää mut? toisianne autatte ja pidätte yhteyttä, mutta kukaan ei oo edes soittanu mulle moneen vuoteen, eikä kukaan tullu edes kattomaan mua osastolle... oonko mä niin suuri pettymys teille kaikille? en oo ikinä kuullu, että olisin tärkeä, tai rakas kenellekkään teistä. haluatte vaan unohtaa mut, koska en sovi teidän menestyneiden ja täydellisten joukkoon... eikö teidän pitäis olla aina tukena, kun sitä tarviin? anteeks kun oon niin kauhea ihminen, anteeks kun en oo samanlainen kun te. anteeks että synnyin. anteeks ettei mulla oo energiaa eikä jaksamista muuhun, kun yrittää pysyä hengissä, koska haluan vielä tuntea sen tunteen, minkä tunsin viime yönä. ilman sitä, en olis enää täällä.


rakkaudella tyttärenne ja siskonne.