eilen pieni, pienenpieni kohtaus, oli ihan pakko viiltää kolme kertaa. verta tulikin sitten taas enemmän kun laki sallii... enkä saanut sitten viime yönä unta juuri ollenkaan, enkä tiedä miks. pyörin vaan sängyssä pää tyhjänä. laitoin äsken terapeutille viestin, koska en pystyny soittamaan. en tiiä miks, mutta en vaan pysty enää soittelemaan ihmisille. ehkä parempikin että en soittanu, jos sillä on potilas... mutta muttah... kattoo nyt mitä se vastaa, mitä tehään sit. pelottaa sen vastaus.

jo etukäteen stressaan siitä osastosta, vaikka en sinne varmaan joudu... tai sitten joudun. koko ajan hirveetä ajatusleikkiä, menenkö sinne vai en. ja että mitä tapahtuu jos meen, kauan oon siellä, mitä teen... kaikkea. ehkä pitäis vaan olla ajattelematta sitä asiaa. vois olla helpompaa sitten mennäkkin sinne, jos tarvii.

sen verran tiedän ettei tuo terapia auta yhtään, missä nyt oon käyny jo ainakin vuoden. tai no auttaa se laittamaan tämänhetkistä elämää kuriin, mutta sen syvemmälle tuo nainen ei ikinä tule pääsemään mun pään sisälle, koska se ei kysele mun menneisyydestä, eikä traumoista... enkä minä kysymättä puhu.