uneton yö... pitkästä aikaa, enkä minä pidä tästä ollenkaan. aion valvoa niin kauan kun pystyn, jos ens yönä saisin nukuttua silleen järkevästi, eli aikasin nukkumaan ja aikasin myös ylös...
mikä siinä on kun tuo alkaa aina päissään tappelemaan mun kanssa? no okei tänään se joi "vaan" 8 kaljaa, mutta silti kun olis pitäny sänkyyn mennä, se onnistu ensin suututtamaan mut, lepyin ihan itekseni parissa minuutissa, sitten se alko vaan jatkamaan sitä, miten oon ollu muka niin huonolla tuulella vaikka tänään oli eka huono päivä mitä se on mulla nähny. sitten se peru sanansa, sano ettei se tienny minkä takia sano niin. noh, sitten sille tuli joku ittensä haukkumis-kohtaus ja angstas hirveästi... tietysti mulle tuli hirveän paha olo itelle kun sillä oli niin paha olo ja aloin syyttämään itteäni kaikesta. sitten tämä tokaisee että haluaa vaan nukkua...
tuli siinä sitten vielä pienempikin riita, kun halusin mennä olohuoneeseen kun tiesin etten saa unta ja tänä veti sitten melkein itkupotkuraivarit että "mene sitten jos et mua kestä!" huhhu... odotin siinä sitten että tuo nukahti ja hiivin pois makuuhuoneesta. voin kertoa että on ukolla PIKKUSEN hyvitettävää huomenna kun vei multa yöunet...
mutta mutta... niin, oli tänne tultava kirjottelemaan siks kun alko mielessä pyörimään taas niin paljon vanhoja juttuja, mitkä on niin ahdistavia että olin jo melkein unohtanu ne kokonaan. sitten ne aina pulpahtaa pinnalle jostain mielen syövereistä kun on muutenkin paha olo, ne vaan voimistuu ja sitten muistan lisää kaikkea paskoja asioita, enkä pääse niistä sitten millään muulla eroon kun keskittymällä johonkin muuhun.
tiedän etten ole vielä terve, ja tiedän että mun pitäis jatkaa terapiaa ja ottaa ehkä jopa lääkityskin käyttöön. tiedän, että mun pitäis ihan tosissaan alkaa pitää itestäni huolta ja että en sais antaa nyt taas periks kun oon näinkin pitkälle jo päässy... mutta. tuntuu vaan että oon tän viimeset puolitoista kuukautta eläny jotain satua, jotain unta, joka alkaa pikkuhiljaa rakoilla, menettää kiiltoaan ja alan nähdä sen sisälle, kaiken tän ah, niin valheellisen hyvänolontunteen ja pumpulimaisen ihanuuden rumaan sisukseen. pelkään että tästä tulee taas yks moka, taas yks mies jonka oon pettäny lupailemalla kauneutta ja onnellisuutta, mutta pilaan sen kuitenkin paljastamalla oman ruman sisukseni. (vaikka kyllähän tuo tiesi että mulla on ongelmia...)
ja taas mut revittäis auki ja kappaleiks. tällä kertaa vaan ei olis ketään auttamassa takasin kokoon. tällä kertaa jäisin täysin yksin, joten parempi pitää nyt kiinni ja varmistaa ettei tää ole mikään moka, niinkun kaikki edelliset.
mitä vaikeaa on muka siinä elämän hankkimisessa ?
mitä vaikeaa on muka hymyillä?
mitä vaikeaa on muka ulos lähtemisessä?
mitä vaikeaa on muka kavereiden näkemisessä?
mitä vaikeaa on muka onnellisuudessa?
-eihän siihen pitäis tarvita kun vähän energiaa, rakkautta ja tahtoa.
miksen vois siis pystyä siihen?
mikä siinä synkkyydessä niin viehättää taas... tuossa sohvalla maatessani mietin, miten voisin heittäytyä kokonaan Maickin kannateltavaks, miten voisin vaan lakata tekemästä mitään, makaisin vaan sängyssä päiväkausia puhumatta mitään... se ajatus houkuttaa, mutta tiedän etten voi tehdä niin. se kyllä houkuttaa... voisin vaan lakata yrittämästä, vajota itsesääliin ja vanhoihin traumoihin, sulkea silmät kaikelta hyvältä mitä mulla on, surra vaan mennyttä... mutta ei se oikeasti ole niin kiehtovaa tai hienoa. turvallista kylläkin, jotenkin sellanen olo että tuntuis kun menis kotiin jos tekisin niin... vanhasta tottumuksesta.
mutta ei enää. en ole enää sellanen, en suostu olemaan enää sellanen. nyt päätän edes yrittää kunnolla. päätän alkaa ulkoilemaan, pitämään huolta kropasta ja mielestä, koittaa pysyä niin positiivisena kun mahdollista, tehdä asioita mitkä tekee mut onnelliseks edes hetkeks, lakata stressaamasta turhia. yritän alkaa elämään niin, miten mä ansaitsisinkin elää. onnellisena. ehkei täysin, mutta pirun lähellä sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti