murenen

mä en tiedä nyt yhtään mistään mitään. herätessäni sohvalta toivoin hetken, että kaikki mitä eilen ja toissapäivänä on tapahtunut olis ollu vaan pahaa unta. mietin hetken ja tajusin, että totta se on. lähes juoksin makuuhuoneeseen hänen viereen ja yritin puhua, aloittaa keskustelua... ei tuo vastannut mitään, vaikka hereillä olikin... kävin tupakalla enkä uskaltanut mennä takaisin makuuhuoneeseen. pelkään suututtavani tuon.

tupakalla ollessani mut valtasi sellanen olo, että eihän tää voi olla näin. eihän tätä kaikkea ole tapahtunut, nyt on vieläkin edellinen kesä, ei siitä ole kulunut vuotta kun olin niin ilonen, mulla oli ystävä, joka piti musta huolta ja kaikki tuntu menevän hyvin. ei siitä ole kulunut vuotta, talvea ei tapahtunut, mä en ole nyt tässä! tää on kaikki vaan unta, mielikuvituksen tuotetta! tää ei voi olla totta nyt!

tajusin kuitenkin hetken päästä että tottahan tää on. kaikki mitä muistan tapahtuneen, on tapahtunu. menetin sen ystävän ja nyt olen yksin. tai noh, en nyt ihan yksin, mutta... sitä on hankala selittää. joka tapauksessa, mä en ole nyt onnellinen.

oon ajatellu sitä, mitä käy jos erotaan... mun on vietävä tavarani pois täältä, muutettava johonkin muualle... en tiiä pystyisinkö edes siihen... alkaisin varmaan ryyppäämään ja/tai joutuisin taas osastolle. oon ajatellu osastoakin aika paljon. tiedän, etten kestäis sitä jos erotaan, oon ihan varma siitä. oon varma että mä hajoan siinä vaiheessa ihan täysin, teen jotain tyhmää ja joko tapan itteni sekopäissäni tai joudun psykoosiin taas ja suoraan suljetulle... vaihteeks... oikeastaan se vois tehdä mulle ihan hyvääkin... hallittu ympäristö, terapiaa, lääkäreitä, hallittu ruokailu, pävärytmi, ehkä lääkitys... antais kerrankin jonkun muun huolehtia. kunpa voisinkin.

mutta ei musta ole menemään sinne. edellinen kokemus sieltä oli niin hirveä etten halua mennä sinne takasin. haluaisin mieluummin sellaseen paikkaan kun se ensimmäinen sairaala oli, se nuorisopuoli. siellä mä viihdyin. siellä taisin olla ekaa kertaa onnellinen... tai ainakin sillon musta tuntu että mulla olis tulevaisuus... enää en näe edes sitä. en osaa katsoa niinkään kauas kun huomiseen, saati sitten ens viikkoon... mulla on sellanen olo että mä kuolen kohta. että kaikki on lopussa, turha tässä enää mitään yrittää, en mä tule koskaan elämään normaalia elämää, tuun aina olemaan hullu, sekopää, Potilas.