luovutin ja lähdin kävelemään tk:hon 7 aikaan aamulla. siellä ei ollu päivystys toiminnassa ollenkaan eikä kukaan tunnu kysymään että tarviinko apua vaikka itkin siellä käytävällä ja tuijotin hoitajia anovasti. halusin vaan huutaa että tehkää jotain, mä haluan kuolla! auttakaa! mutta en saanu suustani ulos sanaakaan.
näin lehtitelineessä kriisipuhelimen esitteen ja otin sen mukaani. soitin sinne melkein heti kun pääsin ulos tk:sta. sieltä käskettiin menemään tk:hon. se nainen sano että kyllä siellä tk:ssa autetaan, jos ei siellä niin mtt:ssä, pitäis jompaankumpaan mennä. sanoin etten uskalla, koska en halua osastolle. lopetin puhelun ja kävelin ympäriinsä.
istuskelin ympäri keskustaa eri paikoissa, tuijotin vaan maahan. toivoin että joku huomais. kävin ärrällä kyyneleet silmissä ja soitin äitille. se sano samaa kun se kriisipuhelimen nainen... itkin hillittömästi rannassa ja yritin puhua äitille. ei onnistunu. istuin siellä ihan hiljaa ehkä puoli tuntia ja päätin lähteä kotiin nukkumaan.
sain nukuttua huimat 2 tuntia, söin vähän eilistä pitsaa ja koitin saada ajatuksia muualle kattomalla mun lempparisarjaa koneelta. äiti soitti taas ja ennen kun huomasinkaan, piti lähteä päästämään isä ja siskon mies mun entiselle asunnolle hakemaan viimesiä isoja tavaroita. just tulin sieltä kotiin. mä pelkään niin paljon...
musta tuntuu koko ajan että mä en ole enää tässä maailmassa... tai siis, että mun ja tän maailman välillä on harmaa kalvo, sellanen verkkomainen... sen toiselta puolelta mua kohti painautuu kärsivän näkösiä kasvoja. en tiedä mikä se on, enkä edes tiedä miks se on siinä, tuntuu vaan että se erottaa mut kaikesta muusta maailmasta.
näen niitä mörköjä taas. tällä kertaa ehkä selvemmin kun ikinä. mä tulen hulluks kohta, oon varma siitä. en vaan halua sinne helvetin osastolle! ja toisaalta haluan. ainakaan siellä en vois tehä mitään tyhmää, ei tarviis huolehtia mistään, eikä tarviis pelätä mitään. ehkä joku jopa keksis miten mua vois auttaa... en vaan uskalla ottaa sitä askelta.
parantuminen alkaa tuntua mahdottomalta. joko mun on opittava tukahduttamaan tää kaikki, tai sitten oppia vaan elämään tän kanssa jotenkin muuten. mutta tiedän että pitemmän päälle jos tää jatkuu tällasena, mä joko sekoan lopullisesti tai tapan itteni... ja mä en oikeasti halua kuolla!
haluaisin vaan olla onnellinen, nauraa ja nauttia elämästä ja ihanista ihmisistä ympärillä, päästä kaikista vanhoista asioista eroon, unohtaa kaikki mitä on tapahtunu ja alottaa uuden, onnellisen elämän, missä murheet olis vaan niitä "normaaleja", mitä tavallisilla ihmisillä on. en jaksa olla enää erikoistapaus ja vaaraks itelleni. mitä vaikeeta on olla onnellinen?
mä haluan pois tästä paskasta olosta, en mun elämästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti