tylsyys

odotin tänään aika innolla että tuo yks tulis koulusta kotiin että voitais lähteä yhessä ulos, vaikka rantaan istumaan, mutta sitten se päättikin lähteä mummolleen, eikä edes kysyny että haluanko mukaan... no, onhan se ihan jees ettei ihan koko ajan olla yhessä, mutta alkaa ärsyttää jos tää menee taas siihen että mä istun vaan kotona ja odotan koko ajan että millon tuo yks tulis kotiin ja että millon lähettäis johonkin yhessä. itse kun en pysty käymään edes kaupassa yksin... tänäänkin oli jo ihme että sain roskat vietyä yksin tuonne alapihalle roskikseen... edelleenkään en uskalla käydä yksin ollessani tupakalla muuten kun oven raossa istuen. alan kyllästyä näihin paniikkeihin ja muutenkin pelkäämään kaikkea. miksen vois vaan olla tavallinen!?

terapiassa muuten puhuin eilen siitä, kun oon ihan pienestä asti tuntenu että mussa on jotain vikaa, ja edelleenkin oon täysin sitä mieltä. mutta mun terapeutti taas on sitä mieltä ettei mussa ole mitään vikaa, että mä en ole "sairas" vaan pelkästään kokenu niin paljon pahoja asioita, että nää mun mielenterveysongelmat johtuu kaikesta siitä... ja se perusteli mielipiteensä sillä, että muhun ja mun oloon ei tehoa mitkään lääkkeet. kyllähän ne varmaan tehoais jos saisin ottaa niitä edes kuukauden, mutta kun viimesen parin vuoden aikana niitä on vaihdeltu sen verran että alkaa olla jo kaikki mahdolliset vaihtoehdot käytetty. mielialalääkkeet ja rauhottavat, jopa psykoosilääkkeitä sun muita (en edes muista kaikkia) on kokeiltu. aina ne on heti vaihdettu toisiin, ennen kun niillä on ollu edes aikaa vaikuttaa.

välillä on vaan sellanen olo, että oon ihan yksin tän kaiken kanssa. vaikka kaverit väittää välittävänsä, ei se siltä vaikuta. kun tulee paha paikka, ei kukaan vastaa mulle, vaikka kuinka monta kertaa yrittäisin soittaa. tuntuu niinkun mun pitäis aina olla lohduttamassa ja antamassa rahaa ja tekemässä kaikkeni muiden puolesta, mutta kun mä tarviisin vaan olkapäätä jolle itkeä tai jotain jolle puhua, mut vaan unohdetaan, sivuutetaan merkityksettömänä.

välillä tuntuu ettei tuota yhtäkään kiinnosta yhtään se miltä musta tuntuu. kun oon yrittäny sille muutaman kerran sanoa miltä tuntuu niin saan takasin vaan syytöksiä itsekkyydestä... (no okei se oli humalassa kun sano noin, mutta ei se yhtään sen aiheuttamaa kipua helpota.) nyt en uskalla edes yrittää puhua sille mistään, koska pelkään samanlaista reaktiota. vedän vaan hymynaamarin kasvoilleni ja leikin että kaikki on hyvin, vaikka ei oliskaan. enhän mä tietenkään koko ajan ihan onneton ole, mutta sillon kun oon, koitan viimeseen asti peitellä sitä. pitäis varmaan kasvattaa selkäranka ja koittaa puhua sille. ehkä edes se vois koittaa auttaa mua tän ahdistuksen ja pelon kanssa... niin se on kyllä luvannukkin, kun itkin ja tärisin peloissani sängyssä peiton alla, kun joku koputti ulko-oveen. kun vaan osais sanoa sille, miten se vois auttaa, kun en itekkään tiedä...

kun voiskin vaan hypätä ikkunasta ja lentää taivaalle lintujen kanssa, unohtaa ja jättää kaiken pahan taakseen... edes joskus...