huohh...

jotenkin... väsyny olo. ei siis niin että väsyttäis, vaan henkisesti väsyny... kaikkeen. tunteettomuus alkaa taas vahvistua. oon todella pettyny ihmisiin yleensä. miten säälittäviä ihmiset onkaan... pinnallisia ja egoistisia paskanaamoja. toki muutama poikkeus on, ja niistä oon ilonen. ei sillä että jotain olis tapahtunu, aloin vaan yhtäkkiä miettimään tällastakin asiaa. se vaan tuli mieleen enkä voinu sitten enää ajatella muuta. en jaksa tän takia enää kiinnostua tai tutustua uusiin ihmisiin, oon menettäny uskoni melkein kaikkiin. tuntuu turhalta edes yrittää laittaa sitä sosiaalista ja ilosta maskia naamalle, sitä valheiden verhoa... mä kuulemma katon muita ihmisiä murhaavasti... ehkä, mua ei kiinnosta. halveksun, pelkään ja samaan aikaan oon välinpitämätön muita ihmisiä kohtaan. hautaudun yhä syvemmälle omaan maailmaani ja pääni sisälle, enkä näe mitään syytä olla tekemättä niin. oon niin pettyny. kaikkeen. jopa itseeni.

söin tänään vielä makaroonia ja soijakastiketta... se oli ihanan tulista, mutta nyt sattuu mahaan. mua pyydettiin taas eilen pitsalle... sanoin että joo, olis kivaa. miks edes sanoin niin? ei mua innosta yhtään edes nähdä ihmisiä, enkä halua syödä, varsinkaan pitsaa. taistelen sosiaalista kuortani vastaan. no, kai mä voin sinne kuitenkin joku päivä mennä, tuskin syön mitään. kyseiset henkilöt ei saa mua syömään. vaikka kuinka yrittäisivät, niillä ei ole mun arvostusta niin paljon kun I:llä... ja eihän sitä tarvii kestää kun ehkä puoli tuntia, feikkiä hymyilyä, muka hauskoja vitsejä, kaikkea sitä, mitä nyt inhoan yli kaiken.

kohta pitäis mennä nukkumaan. aamulla herään aikasin. ja menen sinne koululle. on aika saada jotain tehtyä. otin jo lääkkeet, vielä pitäis tehä soittolista ja kattoa vaatteet aamuks niin ei mene sit kovin myöhään lähteminen. ei mulla mitään aikaa oo sinne sovittu, teen niinkun aina, eli pamahdan vaan paikalle. se opettaja tykkää musta, se tervehtii ja hymyilee aina ihan hirveästi kun meen käymään, kyselee miten menee, mulla ja elukoilla, millon tuun takasin... kaikkea. en aio teeskennellä sen edessä, en ennenkään oo tehny niin. jostain syystä se näkee mun läpi. vaan muutama ihminen pystyy siihen, jos peittelen asioitani. edes mun terapeutti ei pysty.

laitoin isälle viestin: hyvää isänpäivää t. sini. sain vastauksen: kiitos ja tule pian käymään. tuntuu oudolta. tuntuu niin oudolta. onko sillä muka ikävä mua? eihän me enää riidoissa olla, mutta jotenkin on ollu kylmät välit sen jälkeen... sen silmissä oon heikko, eikä musta ole oikeen mihinkään. kai mä nyt olen heikko kun ottaa huomioon mitä mulle on tapahtunu eikä musta ole mihinkään, kun en syö ja oon vaan sekasin, pyörittelen asioita päässäni, enkä pääse mitenkään sopuun edes itteni kanssa... yleensä se kommunikoi mun kanssa vaan äidin kautta tai sanattomasti. oon tässä 20 vuoden aikana oppinu tulkitsemaan sen eleitä, pieniä asioita... jos se on huolissaan, se tuo mulle drinkin tai suklaata tai leipää kun katon telkkaria, jos se on pettyny tai vihanen mulle, se ei edes kato mua, vaikka puhuisin sille. eniten se puhuu mulle jos se on ite tehny jotain pahaa, loukannu mua tai jotain, sekin osaa lukea mua, se juo kännit ja vuodattaa mulle kaiken, eikä sen jälkeen enää taas puhu. se ei kai halua vaikuttaa ite heikolta... suomalainen mieshän ei avaudu muuten kun humalassa ja haluaa sitten unohtaa sen... vaikka meillä on sanaton yhteisymmärrys, se satuttaa mua silti, koska oon aina ollu isin tyttö... alkaa ihan oikeasti oksettaa kun ajattelen että se on pettyny muhun. oon epäonnistuja.