kävin koululla ja kelalla tänään. muuten voisin alottaa koulun jo huomenna, mutta siinä on se ongelma, kun oon "eläkkeellä" niin jos koulussa sattuis jotain niin kukaan ei tiedä kuka korvais ja mitä, ja saanko mitään tukia, lakkautetaanko mun eläke ja asumistuet yms jos jatkan koulua... kaikki yhtä sotkua. ja se kaikki roikkuu yhen puhelinsoiton varassa, jota saa tietty odottaa ties kuinka kauan... miksen vaan pääsis jo pois?
juuh, tosiaan olin krapulassa tuolla, asioita hoidellessa ja pyörällä kaahaillessa menikin taas kevyesti se 3 tuntia... syömättä, 1 energiajuoman ja 3 tunnin yöunien voimalla kännin ja krapulan sekaisessa olotilassa. miten mä teen tän?? miten mä voin huijata jopa itteäni, että kaikki on hyvin? ihmettelen itekkin, miten onnistuin edes pysymään pystyssä... muutaman kerran meinasin törmätä toisiin ihmisiin, jäädä auton alle... pari kertaa oli jopa pelottavan lähellä. ja mä vaan jatkoin matkaa. onneks mun opettaja näkee niin kirkkaasti mun petollisen hymyni taakse, se sano että menin vuos sitten koko ajan huonompaan kuntoon, ja nyt mulle on tapahtunu jotain vielä pahempaa, mutta se näkee että mä selviän... että mä en luovuta. ja se uskoo muhun... miten se näki tän kaiken jo vuosi sitten, kun muija, jonka kanssa vietin koulussa kaiken aikani, ei tajunnu mitään? miks se näkee mun läpi!? vaikka en sano mitään, se tietää mitä ajattelen! uskomatonta...
taisin syödä viimeks eilen, joskus 5-6 aikaan illalla, eli nyt "paastoa" takana noin 21 tuntia... koululla olisin voinu mennä syömään, en menny edes lähelle ruokalaa. keskustassa oli uuden kaupan avajaiset... se rasvan ja sokerin lemu oli huumaava, haistoin sen jo kaukaa. jatkoin yökkien matkaa, enkä edes kattonu sinne päin. pelkään että sorrun. syöminen on epäonnistumista, rumaa ja väärin, en ansaitse... nää mun syömisen jälkeiset yökkimiset ja oksennusreaktiot on ilmeisesti astunu uudelle tasolle, eli noh, kuten sanoin, yökin jos edes haistan ruokaa. hämärä muisto jostain kaukaa kertoo, mistä ruuista ennen pidin, minkä syömisestä nautin, mille mikäkin maistuu, miltä tuntuu syödä ajattelematta syömistä... nyt välttelen sitä kaikkea, kaikki on toisin. (ja taidan pitää siitä...) nyt jokainen suupala pitää miettiä tarkkaan jo kauan ennen sen ottamista, ja keho käskee oksentamaan. se yrittää oksentaa, kun laitan jotain suuhuni. taistelen vastaan lupaukseni takia. eikä kukaan voi kokonaan ilman ruokaa pärjätä... haluaisin kyllä kokeilla... ja se estää ahmimista, kun syö vähän kerrallaan useasti päivässä...
viime yönä, muutaman sekuntin ajan, sen yhden ohikiitävän hetken, mä tunsin taas. en olis uskonut että tunnen sen olon enää koskaan, mutta sen pienen hetken, kaikki tunteet palautu mieleen kerralla. sen jälkeen en osannu muuta kun hymyillä. kadut oli pimeitä, olin yksin. hymyilin ja mä lauloin. ääneen. keskellä kaupunkia. mutta sinä hetkenä... mä halusin samaan aikaan itkeä, surusta ja onnesta, kuolla ja elää täysillä, hyppiä ja romahtaa polvilleni... jos sillä tunteella olis väri, kuvittelisin sen sumunvalkoiseks... hetken sen jälkeen mun sisälläni oli vaan valkoista, pehmeää, lämmintä pumpulia. sitten se kaikki hävis taas. mutta se hetki, en halua koskaan unohtaa sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti