unettomuus...

äh, en vieläkään oo saanu unta, ja siitä on jo... 4 tuntia kai ku yritin mennä nukkumaan. ei vaan pysty. tekee mieli syödä. en kyllä ala tähän aikaan syömään, tulee aamuks niin masentavia lukemia vaa´alta että huhhu... ajatukset vaan pyörii päässä... se yks ajatus ainakin, mikä muutenkin on koko ajan, mutta paljon muitakin. jotenkin onnistun sotkemaan sen yhen ajatuksen niihin muihinkin. vaikka en ajattele sitä, vaan jotain ihan muuta, se tulee koko ajan jostain nurkan takaa. aika pelottavaa. oon kirjottanu tänään jo ihan liikaa, huomaa varmaan miten tylsää mun elämä tällä hetkellä on. haluan vaan pois täältä...

"vastaus, joka aina annetaan, on, kun kuolet, voit syntyä uudestaan jossain muualla ja aloittaa kaiken alusta."

mä en jaksa... niskat on ihan jumissa ja kipeet, maha on kans kipee, eikä jalat taas vaihteeks toimi kunnolla... hyvin menee. huoh. kun sais unta niin kaikki olis niin paljon helpompaa. ei olis edes näin nälkä. söin tänään vielä niiden riisipallojen jälkeen suklaakarkkeja, n.100 kcal... äh, en edes halua laskea kuinka paljon se kaikki tekee yhteensä, ihan liikaa. ahdistaa. olispa se terapia jo huomenna... suussa maistuu ketoosi ja maha huutaa ruokaa, mutta silti en ole tyytyväinen, en voi syödä enempää. tuntuu että oon syöny jo tarpeeks ainakin parin päivän edestä... okei tää alkaa olla aika sairasta. mutta silti en halua lopettaa, enkä kertoa tästä terapiassa. aina kun ne tekee niitä kyselyitä mulle, siinä on kysymys: oletko yrittänyt pudottaa painoasi syömällä vähemmän? vastaan aina en. enkä edes tiedä minkä takia! en vaan halua että ne tietää sen. tosiasiahan on, että oon vammaillu syömisen kanssa niin kauan ku muistan, ei se vaan näy mitenkään muuten kun että mun sisäelimet alkaa pikkuhiljaa antamaan periks. oon näin läski ja oksettava koska en osaa jatkaa syömättömyyttä tietyn rajan yli. alan aina ahmimaan ja siinä sitä sitten ollaankin, taas läski. häpeän sitä, etten ole jo sairaalloisen alipainonen, en niinkään sitä että vammailen tälleen syömisen suhteen. sitten kun paino alkaa hipoa sitä 40:ä, saatan kertoa jollekkin asiantuntijalle, ennen sitä en suostu myöntämään sitä niille. ja jos ne huomaa että oon laihtunu, sanon vaan että oon pyöräilly ihan hirveesti ja siks on tippunu vähän, tai sitten laitan manian piikkiin, ne toimii aina, eikä se keskustelu siitä enää jatku. pelottavan helposti mä valehtelen tällasista... ja aina ne uskoo. kohta mä varmaan oon tässä jo niin hyvä että voin huijata itteänikin.